Etusivu / Artikkelit / Alppielämä / Merle Soppela & kasvaminen suksien kanssa

 

Teksti SANNI KIVIPELTO
Kuvat TEEMU MOISIO

Merle Soppelalle iskettiin sukset jalkaan ensimmäisen kerran kaksi ja puolivuotiaana. Tänä keväänä neiti täytti 24 vuotta joten rinteitä on laskettu alas jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta.

Soppelan isän toimiessa hiihdonopettajana Pyhällä oli luonnollista, että rinteessä oltiin koko perheen voimin. Soppeloille laskeminen on aina toiminut perheen yhteen kokoavana asiana. Yhteisenä harrastuksena, joka on mahdollistanut myös Merlelle uran alppilaskijana.
”Äiti vei minut ensimmäisen kerran 8-vuotiaana kokeilemaan ratalaskemista silloisen Ounasvaaran Hiihtoseuran treeneihin ja rehellisesti sanottuna sen jälkeen ei ole käynyt mielessäkään, että muut lajit olisivat menneet edelle”, kuvailee Soppela uransa alkamista.

Intohimoinen suhtautuminen lajiin

Aikaisemmin Soppela oli ottanut tuntumaa lajiin ja hankkinut laskukokemusta offareiden sekä kumpareiden kautta. Alusta alkaen asennoituminen laskemiseen sekä alppihiihtoon oli nuorella tytöllä intohimoinen. Uran alussa Merlellä huoltojoukot muodostuivat luonnollisesti vanhemmista. Isä ja äiti kuljettivat kisoista toiseen ja toimivat samalla kokkeina pitäen huolta ravinnosta.
”Kun laskin seuran ryhmässä meillä oli tosi hyvä porukka. Muutamat muutkin vanhemmat olivat mukana samalla meiningillä ja ystäviä kisareissuilla oli paljon. Niiltä ajoilta minulla on yhä ystäviä ja esimerkiksi meidän isämme käyvät edelleen yhteisillä kalareissuilla. Voi sanoa, että yhtenä palkintona ovat olleet pitkäaikaiset ystävyyssuhteet niin minulla kuin myös vanhemmillani.”

Naamasta näkee, että rinteessä Merle elää täysillä.
Naamasta näkee, että rinteessä Merle elää täysillä.

Kisojen kautta Soppela innostui lajista enemmän

Monipuolinen laskija nautti tekemisestä ja odotti seuraavia kisoja aina innolla.
”Ensimmäisinä kisavuosina voittaminen tuntui aika helpolta ja se ruokki omaa tekemistä jo heti alusta. Väitän, että minua auttoi, kun olin laskenut niin paljon ja minulla oli hyvä perustuntuma suksilla. Eihän kisaamista silloin tietenkään osannut ajatella muuten kuin, että tämä on kivaa. En muista nuorena ikinä ajatelleeni, että tästä voisi tulla vielä jotain enemmän.”
Vuonna 2007 Merle nousi mukaan junioreiden maajoukkueeseen. Nyt hänellä on takanaan melkein kymmenen vuotta maajoukkueen mukana. Vaikka Merlen itsensä mielestä toiminta on ollut ammattimaista vasta viimeiset pari vuotta.
”On joutunut ottamaan enemmän vastuuta itsestään ja kaikesta tekemisestä. Organisoimaan aikatauluja ja omaa elämää. Nuorena sai jo opetella hallitsemaan isompaa palettia mihin kuului treenit ja kisat, maajoukkuetoiminta, koulu Kuusamossa ja koti Rovaniemellä. Sitä piti pyörittää omaa elämää itse ja alkuun se ei ollut sitä mitä se esimerkiksi nyt on.”

Kirjoilla Lapin Yliopistossa

Ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen Soppela on keskittynyt pääasiassa maajoukkueurheilijana olemiseen, vaikkakin opiskelupaikka löytyy Lapin Yliopistosta. Tässä vaiheessa vaikka laskettuja kilometrejä on takana jo paljon on Soppela vielä nöyränä tulevaisuutensa suhteen.
”Vielä en osaa laskea itseäni edes kunnolla maajoukkuelaskijaksi. Tiedän, että olen sitä ja pystyn siihen, mutta en vielä tässä vaiheessa pidä itseäni oikein minään. Mikä kertoo siitä, että uraa on vielä jäljellä” sanoo Soppela päättäväisesti.
Yksilöurheilijalle tukijoukkojen tärkeys on kaikki kaikessa. Täysipainoinen ja ammattimainen treenaaminen vaatii, että tausta tekijät ovat kunnossa. Välillä urheilijalle tulee eteen tilanteita jolloin huomaa miettivänsä, että onko tämä kaiken vaivan arvoista.
”Urani on hurja homma vanhemmilleni niin rahallisesti kuin ajallisesti. Olen tosi kiitollinen kaikesta perheeltäni saamastani tuesta. Minulle ei ole koskaan tullut oloa, että se olisi ollut heille ongelma tai haitta. Kuinka monessa lajissa voi tehdä niin, että koko perhe lähtee kisareissulle laskemaan Rukalle? Voidaan olla yhdessä mäessä. Illalla iskä laittaa sukset ja auttaa seuraavana päivänä lähtöportilla”, muistelee Soppela lämpimästi.

”Onhan tämä rehellisesti sanottuna koko perheen juttu. En tiedä miltä se heistä tuntuu, mutta minulla on tunne, että tämä on porukalla tehtävä juttu, johon ovat sopeutuneet kaikki niin koirasta ja pikkusiskosta lähtien.”
Vaikka reissupäiviä kertyy vuodessa reilu 200 ja laskupäivissäkin puhutaan sadoista niin keväällä Merlen laskeminen ei pääty kisakauteen. Silloin pakataan vapaalaskukamat valmiiksi ja suunnataan keväthangille kohti merkkaamattomia rinteitä.
”En ole kauden jälkeen lähtenyt rantalomalle. Heti kun kisat loppuu mietin, että missä ehtii vielä laskea ja missä riittää lunta. Minulle vapaalaskeminen on lomaa, kun voi laskea vapaalla. Vaikka on samat kisamonot jalassa, niin ne ei paina yhtään niin paljon noilla reissuilla.”
”Vapaalaskeminen on oikeastaan aina ollut mukana, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana olen hommat itselleni enemmän kamoja niihin rinteisiin. Ja oikeastaan kisarinteisiin olen tullut sieltä metsien kautta. Pienenä Pyhällä laskettiin ensin monta vuotta omia reittejä ennen kuin lähdin radalle”, kertoo Soppela.

Skinnaus on alpinistille tuttua hommaa.
Skinnaus on alpinistille tuttua hommaa.

Vapaalaskeminen antaa Soppelalle hyviä fiiliksiä

Mahdollisuuden nauttia rinteistä ja maisemista ilman kiirettä ja paineita. Samalla vapaalaskeminen toimii hyvänä treeninä.
”Tykkään siitä meiningistä, että yhden laskun takia kiivetään ja riehutaan itsemme ylös vuorelle tai tunturiin. Sen jälkeisen hyvän laskun kautta koko juttu ja tekeminen tuntuu mahtavalta. Vapaalaskeminen ei perustu tulokseen vaan fiilikseen. Radalla voi myös saada hyviä fiiliksiä, mutta lopulta kello määrittää sen oliko lasku hyvä vai ei.”
”Vapaalaskeminen ei perustu yhtään kisalaskemiseen, mutta se mitä se antaa kisalaskulle on pelkkää positiivista. Pystyn kehittämään suksilla seisomista ja monipuolisuutta. Haluaisin harrastaa sitä kauden aikana niin paljon kuin pystyn. Reissuilla kun on lepopäivä, niin olisi siistiä käydä laskemassa vapaata, mutta on pakko myös pyhittää se lepopäivä”, naurahtaa Soppela.
Laskettiin sitten kisassa tai vapaalla Soppelasta näkyy intohimo ja periksi antamattomuus lajia kohtaan. Laskeminen on tärkeä asia Soppelan elämässä ja tulee varmasti aina olemaan.
”Voittaminen ei voi olla pelkästään se pääasia. Pitää tykätä lajista kokonaisvaltaisesti ja tykätä koko matkasta kohti voittoa. On hyvä muistaa, että FIS-pisteet tai jotkut muut eivät määritä sinua ihmisenä. Kun tämän muistaa ja ymmärtää saa silloin tekemisestä myös niin paljon enemmän irti”, kiteyttää Soppela.

Valitettava loukkaantuminen Saas Feessä ennen kauden alkua

Alppimaajoukkueen jäätikköleirillä Saas Feessä sattuneen kaatumisen vuoksi Merle Soppelan polven eturistiside ja kierukka ovat repeytyivät. Soppelan kuntoutumisprosessi tulee kestämään kuusi kuukautta ja paluu harjoittelun ja alppihiihdon pariin tapahtuu maalis-huhtikuun taitteessa.

Leviltä marraskuun puolivälissä starttaava pujottelun maailmancup-kiertue on Soppelan osalta valitettavasti ohi. Erittäin hyvin mennyt lajiharjoittelujakso Keski-Euroopassa luo kuitenkin uskoa tulevaan ja vahvistaa Soppelan vakaan aikomuksen palata kilparadoille.

Edellinen
Seuraava

Kommentit

kommenttia

 
Jaa tämä sivuShare on Facebook
Facebook
0