Radan merkkaus on juttuaiheena alppilajeja ymmärtävällekin sellainen, että joutuu kaksi kertaa miettimään miten asiasta kirjoittaisi edes jotakuinkin selkokielellä ja niin, että myös lukija ymmärtää jotain.
Tavalliselle laskettelun harrastajalle ratalaskun merkkaus näyttää monta kertaa jonkinasteiselta keppiviidakolta. Useasti myös näitä keppiviidakkoja näkee useampia rinnakkain ja varsinkin tällöin alkaa olla jo sivusta seurattuna mahdotonta sanoa mikä rata alkaa mistäkin, minne se oikein vie ja minne se mahdollisesti päättyy. No, yleensä ne päättyvät aina jonnekin rinteen alaosaan. Radan rakentamisesta ja siihen liittyvistä säännöistä on ihan omat oppaansa, joten pidetään tämä seuraava nyt melko selkokielisenä.
Lajit
Alppihiihdossa kilpaillaan tekniikka- ja vauhtilajeissa. Tekniikkalajit koostuvat pujottelusta, suurpujottelusta sekä paripujottelusta, jonka variaatiota lasketaan myös lasten sarjoissa nimellä SUP.
Paripujottelu on eräänlainen pujottelun ja suurpujottelun välimuoto, jota lasketaan pujottelusuksella, mutta porttina käytetään suurpujottelusta tuttua lipullista pariporttia. Portinväli paripujottelussa on aikuisilla 13 metriä.
Paripujottelu on tätä nykyä lajina ehkä hieman harvinaisempi ja vain oikeastaan arvokisoissa laskettava laji. Lajina se on mielenkiintoinen seurattava, koska laskijat laskevat reaaliaikaisesti toinen toistaan vastaan rinnakkaisilla radoilla.
Pujottelu on alppilajeista varmasti jo pelkän kotimaisen urheilumenestyksen valossa se tutuin. Laji on hyvin tekninen ja vaatii laskijalta räjähtävyyttä, ketteryyttä sekä taitoa seistä suksella. Laji on myös harrastajien keskuudessa ehkä se pidetyin, joka varmasti osittain johtuu melko maltillisista vauhdeista sekä monipuolisista radan merkkauksista.
Pujottelussa portinväli aikuisilla on 6–13 metriä ja niin kutsutussa pitkässä käännöksessä portin maksimiväli on 18 m. Suomessa Levillä laskettavassa pujottelun maailmancupin kilpailussa naisilla rata koostuu noin 60:stä ja miehillä noin 65 portista.
Alppilajeista suurpujottelu on varmasti helpoin ratalaskuun tutustumisen kannalta, vaikka todellisuudessa se on ehkäpä lajeista laskuteknisesti vaikein. Suurpujottelussa portinväli on noin 23–30 metriä, joten kepit eivät tule silmille ihan samaan tapaan kuin pujottelussa. Tästä syystä rataa voi laskea rauhallisemmin ja samalla keskittyä vaikka leikkaavan käännöksen harjoitteluun. Kun vauhtia laitetaan lisää, tulevat lajin tekniset haasteet vasta esille.
Vauhtilajit koostuvat syöksylaskusta ja supersuurpujottelusta, tuttavallisemmin Super-G:stä. Super–G:n portin väli on aikuisilla noin 45 metriä, kun taas alppihiihdon kuninkuuslajiksikin kutsutussa syöksylaskussa portinväli on sopiva ja vaaratekijät minimoiva.
Radat
Radan merkkaus ei koostu pelkästään sinisten ja punaisten muoviputkien poraamisesta maahan eri etäisyyksille toisistaan, vaan merkkausta ohjaa muun muassa rinteen jyrkkyys, pinnanmuodon vaihtelut, laskettavan pinnan kovuus sekä toki myös minkä tasoisille laskijoille rata merkataan.
Meillä Suomessa on totuttu laskemaan jäisellä pinnalla ja pinta usein myös jäädytetään, jotta se saadaan kestämään laskijoiden alla ja tasavertaisen tuloksen laskeminen on mahdollista vielä korkeillakin lähtönumeroilla.
Jäädyttäminen
Rinteen jäädyttäminen voidaan tehdä kahdella tavalla: injektoimalla, joka tapahtuu jäädyttämistä varten rakennetulla jäädytyspalkilla tai normaalilla lumetusletkulla. Rinteen injektointi tehdään pitkällä putkella, eli niin sanotulla palkilla, jossa on noin 10 sentin välein suuttimia.
Palkin päähän laitetaan lumetusletku ja letkun toinen pää kiinnitetään rinteen lumetuslinjaan. Tämän jälkeen palkkiin johdetaan lumetuslinjasta kovalla paineella vettä, joka tulee ulos palkin suuttimista. Palkin päissä on aisat, joista sitä siirretään. Palkkeja voidaan kytkeä sarjaan niin, että saadaan koko rinteen leveys katettua kerralla.
Esimerkiksi Levi Blackissa palkkeja on käytössä 4–6 kappaletta sarjassa. Tämän jälkeen koko palkkisarjaa siirretään noin 10–15 sentin matka kerrallaan startista maaliin siten, että palkki pysyy maassa olosuhteista riippuen aina noin 3–6 sekuntia kerrallaan. Paineella tuleva vesi imeytyy lumeen noin 10–15 cm syvyydeltä ja jäätyessään muodostaa vahvan ja kestävän jääkannen.
Toinen ja nopeampi tapa jäädyttää rinne on laskea siihen vettä suoraan lumetusletkulla ja antaa sen pakkasella jäätyä. Tässä tapauksessa ensin rinteen pinta rikotaan rinnekoneella ja sen jälkeen lasketaan vettä perään.
Kun rinne on kasteltu, rinne ajetaan tasaiseksi rinnekoneella, joka sekoittaa lumen ja veden keskenään ja myös ikään kuin sulkee veden sisäänsä. Letkujää on yleensä liukkaampi kuin edellä mainittu palkkijää, koska vesi ei mene niin syvälle lumeen, vaan muodostaa vain ohuen jääpatjan kuin lumen päälle. Letkujään heikkous palkkijäähän verrattuna on sen kulutuskestävyys, vaikka itse jäädytysprosessi onkin nopeampi ja tulos liukkaampi.
Radan merkitseminen
Pujotteluportti koostuu joko kahdesta pujottelukepistä, joista toinen on niin kutsuttu ulkoportti tai yhdestä käännöskepistä, kun ulkoporttia ei käytetä. Pujotteluportti on 4–6 metriä leveä ja peräkkäisten käännöskeppien väli ei saa olla alle 6 metriä, eikä yli 13 metriä pitkä. Porttikuvioiden, neulansilmät ja linjat, väli ei saa olla alle 75 senttiä eikä ylittää yhtä metriä. Neulansilmien ja linjojen portit on merkittävä suoraan linjaan. Pitkien käännösten käännöskeppien väli ei saa alittaa 12 metriä, eikä ylittää 18 metriä.
Ratojen yleisluonne
Olympialaisissa ja MM-kilpailuissa pujotteluradan on oltava rinteessä, jonka kaltevuus on noin 33–45 % korkeuserosta. Ihanteellinen pujottelurata sisältää sarjan käännöksiä, jotka sallivat kilpailijoiden yhdistää vauhdin taidokkaaseen suoritukseen ja käännösten tarkkuuteen.
Pujotteluradan täytyy mahdollistaa kaikkien käännösten nopea suoritus. Radan ei pidä vaatia tavallisella laskutekniikalla mahdotonta akrobatiaa, vaan sen on oltava avoporteista ja porttisarjoista koostuva eri säteisiä käännöksiä sisältävä teknisesti mielekäs kokonaisuus.
Suurpujottelu
Hyvä suurpujottelurinne koostuu kummuista ja rinteen kaltevuuden vaihteluista, joissa laskijan tekniikka voidaan laittaa koetukselle sekä jyrkällä että vaihtelevalla pinnan muodolla. Tasaisemmat osuudet radalla taas mittaavat laskijan taitoa tuottaa ja ylläpitää vauhtia.
Radan merkitsemisessä rinteen muotojen taitava ja monipuolinen käyttö on monta kertaa jopa tärkeämpää kuin pujotteluradan merkitsemisessä. Suurpujotteluradan porttiväli on pidempi ja rytmin vaihteluita sekä suunnan muutoksia on vähemmän kuin pujottelussa, joten tällöin maaston muodot nousevat suurempaan arvoon.
Rata koostuu vaihtelevista pitkistä, keskipitkistä ja lyhyistä käännöksistä, joissa laskijalla tulisi olla vapaus valita laskulinjansa porttien välillä. Suurpujottelussa näkeekin usein eri laskulinjoja käyttäviä urheilijoita ja laskuun käytetyn matkan pituudella lähdöstä maaliin ei ole ihan niin suurta merkitystä kuin pujottelussa.
Vauhtilajit
Super-G-rata sisältää pitkiä ja keskipitkiä käännöksiä ja kuten suurpujottelussakin, laskijan tulisi pystyä itse määrittämään laskulinjansa. Mikäli maaston muodot sallivat, radalle voidaan rakentaa erillisiä hyppyreitä.
Syöksylaskussa yhdistyvät laskijan tekninen osaaminen, rohkeus, vauhdinsietokyky, fyysinen kunto sekä yleinen arviointikyky suorituksen aikana.
Radan merkkauksessa rinteen luontaiset epätasaisuudet ja muodot jätetään yleensä ennalleen. Hyppyjen ja jyrkkien kohtien lähestymiset merkataan siten, että laskijalle jää aikaa reagoida tulevaan olosuhteen muutokseen ja voidaan jopa merkata niin, että laskija joutuu kontrolloimaan vauhtiaan. Muutoin rata merkataan osoittamaan haluttua laskulinjaa.
Teksti ja kuvat: Teemu Moisio
