Home » Terapian tarpeessa – Kolikon toinen puoli suomalaisen alppihiihdon tilasta 

Terapian tarpeessa – Kolikon toinen puoli suomalaisen alppihiihdon tilasta 

Olen seurannut alppihiihtoa monella tapaa sen aitiopaikalta pitkälti toistakymmentä vuotta, joista viimeiset vahvasti niin sanotusti starttikopeista ja valmentajakummuilta. Katsontakantani on aina urheilijakeskeinen, mutta jos jollakin vääräleualla nousee savu korviin seuraavasta, niin hyväksyttäköön se. 

Levin maailmancupin jälkimainingeissa ala-asemilla ja kahvipöydissä kuultua: 

”Miksi Rosa Pohjolainen jätti sunnuntain kilpailustartin väliin? Tuohan on vähän sama kuin jättäisi menemättä töihin. Mitähän sponsorit tästä ajattelevat, varmaan kohta kato käy.”

”C-maajoukkueen naiset ovat pelkkiä tanssityttöjä, kuka heidät on tuonne valinnut?”

Listaa voisi jatkaa, mutta mielestäni tällaiset ”ala-asemien asiantuntijoiden” lausunnot kannattaa jättää suoralta kädeltä omaan olemattomaan arvoonsa ja todeta vain, että miettikääpä hetki. 

- Mainos -
Urheilijan, maailman parhaankin sellaisen, näkökulmasta jokainen on samalla viivalla ja kaikkia tulee kannustaa. Tähän maailmaan ei kuulu ikävät puheet eikä arvostelu. 

Rosa Pohjolainen

Suomalainen penkkiurheilukansa sairastaa jotain kummallista Sallan taudin varianttia, jossa me nostamme yksittäisen urheilumenestyjän korkeuksiin, mutta ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla lyttäämme ja unohdamme hänet kuin lapsi vanhan lelun. 

Pohjolainen laski ensimmäiset maailmancupin pisteensä Levillä vuonna 2020 päätöspäivän pujottelussa sunnuntaina. Kyseinen startti oli tuolloin 17-vuotiaan urheilijan kolmas maailmancupin osakilpailu. Kilpailua seuraavana aamuna luimme silloisen Ski Sport Finlandin viestintäpäällikkö Ellinora Pelamon kanssa aamukahvin lomassa uutisvirtaa lupaavasta alppihiihtomenestyjästä.

Niin media kuin nuo aiemmin mainitut ”ala-asemien asiantuntijat” povasivat kilpaa seuraavaa alppihiihdon supertähteä. Pelamon puhelin tulvi haastattelupyyntöjä, ties mitä tsemppiviestiä ja yhteistyöehdotusta. Urheilija Pohjolainen oli tuolloin jo kaukana etelässä Hyvinkäällä lukion penkillä ja katse tiukasti koulukirjassa. 

Reilua kuukautta myöhemmin tammikuun alussa Rosa kaatui harjoituksissa Italiassa ja lupaavasti alkanut kausi päättyi pitkään kuntoutukseen. Kauden 2022 jälkeen keväällä polvi petti jälleen ja edessä oli uusi 9 kuukauden kuntoutusjakso, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että koko kausi 2023 jäi Pohjolaiselta väliin. 

Rosa Pohjolainen on henkilönä itsevarma, suorasanainen ja erittäin positiivinen persoona. Toki hänessä on myös yksilöurheilijalle ominaista määrätietoisuutta ja kunnianhimoa, jotka paistavat persoonasta vahvasti läpi aivan kuten kuuluukin. Nyt marraskuussa Levin maailmancupin alla Pohjolaisen jännitys oli silminnähden havaittavissa. Lienee selvää, että loukkaantumiset sekä pitkä sivussa oleminen ja koko kansan asettamat paineet ja odotukset näkyivät ja kuuluivat puheessa. Yhdenkään urheilijan ei kuulu urheilla mediaa, sponsoreita eikä muita ihmisiä varten olivatpa he ala-asemilla, kotisohvilla, katsomossa tai edes siellä starttikopissa. Urheilija kilpailee itseään varten oman henkisen ja fyysisen kuntonsa rajoissa. 

On turhaa epäillä tai saati väittää, etteikö jokainen heistä haluaisi voittaa ja olisi valmis tekemään ja uhraamaan sen eteen kaiken mahdollisen. Mutta silloin kun se tuntuu siltä, ettei ole valmis, niin riskin ottaminen ei yksinkertaisesti kannata. Olivatpa muut siitä ihan mitä mieltä hyvänsä. 

Mitä jos he tulisivat sinun työpaikallesi kertomaan kuinka työt tulee tehdä?

Tanssitytöt

Vuonna 2019 istuimme silloisen Levi Snow Sport Academyn päävalmentaja Jukka Markkasen kanssa saunan lauteilla. Mietimme Snow Sport Academyn huippu-urheilulinjan tulevaisuutta ja olimme jonkinlaisessa risteyksessä, jossa toinen tie olisi johtanut hieman nilkuttaen kulkeneen alppivalmennuksen lakkauttamiseen Levillä ja toinen tie koko homman uudelleen organisoimiseen ja kehittämiseen. 

Totesimme, että ei se niin rikki ole, etteikö sitä voisi korjata ja valitsimme näistä jälkimmäisen. Asetimme myös tavoitteeksi maajoukkuetoimintojen yhdistämisen osaksi Levi Snow Sport Academyn toimintaa. Kotimainen alppihiihto eli tuolloin, ja vielä hyvän aikaa sen jälkeenkin, tilanteessa, jossa maajoukkueet olivat urheilijamääriltään pieniä, ja he ketkä eivät niihin kuuluneet, harjoittelivat omalla ohjelmallaan yksin kuka vähän missäkin. 

Tänä päivänä miesten C-joukkueen toiminnot ovat keskittyneet Rukalle, joten meille jäivät naiset. Tämä luonnollisesti myös sopi meille, koska Ria Pallari oli jo tuolloin urheilijamme. Toki näitä urheilijoita voi joku katkeroitunut ”ala-asemafanaatikko” nimittää väheksyen tanssitytöiksi heidän sponsorilleen tekemänsä somevideon pohjalta, mutta itse henkilökohtaisesti tanssin tähtien kanssa. 

Naisten C-maajoukkueen urheilijat ovat iältään vielä melko nuoria, osa vasta kirjoittanut lukiosta ja osa on vielä vahvasti lukion penkillä. Heidän tavoitteensa on tässä vaiheessa parantaa FIS-pisteitään, vakiinnuttaa ajastaan paikkansa Eurooppa Cupissa, ja toki jos mahdollisuus tulee, niin Levin kaltaisessa kotikisassa myös maailmancupin startit ovat mahdollisia. 

Mitä alppihiihtomme tarvitsee?

Yllä olevaa voisi varmasti jatkaa ruotimalla kaikki urheilijat läpi, jotka olivat Levillä viiksen takana, mutta mitä kotimainen alppihiihto ei ainakaan tarvitse käy tuosta jo varmasti selväksi. Mitä se siis oikeasti tarvitsee? Varmasti paljonkin ja riippumatta urheilijan sukupuolesta se tarvitsee ennen kaikkea tukea ja kannustusta. Me kaikki voimme tehdä sitä ja se ei maksa mitään. 

Valmennuksellisessa mielessä olen jo pitkään peräänkuuluttanut henkisen valmennuksen puoleen. Jokaisella urheilijalla on joku henkilö, jolle he puhuvat. Olen ollut itse tässä kuuntelijan, keskustelijan ja tarjoavan olkapään asemassa myös ja voin varmuudella todeta, että vääräleukailu sattuu ja kulkeutuu myös mielessä sinne starttiviiksen taakse. 

Alppihiihto on lajina näyttävä ja vauhdikas harrastus, mutta vaatii lapselta paljon koulupoissaoloja, aikaisia aamuherätyksiä sekä jonkinlaisen sietokyvyn kylmyyttä vastaan. Kannustaminen ja herkällä korvalla kuunteleminen lienevät yksiä parhaita tapoja säilyttää pienen laskijan motivaatio lajiin ja liikkumiseen. 

On kuitenkin täysin eri asia ratkoa parikymppisen maailmanmenestystä janoavan henkilön ajatuksia niin sanotusti keittiöpsykologian keinoin, kuin tarjota vielä erikseen urheilupsykologin laajamittaiset palvelut näiden kaukana kotoa reissaavien lupaustemme käyttöön. Tämä ei tarkoita sitä, että koko porukka olisi terapian tarpeessa, vaan täysin normaalia ja maailmalla käytössä olevaa mallia, jossa valmentautumisessa korostuu myös henkisen valmentautumisen puoli. 

Käsistä karanneet kustannukset

Maailmalla jäätiköt sulavat, mutta sinne on päästävä, koska muuten pelko kansallisen kärjen karkaamisesta 12-vuotiaiden sarjassa on liian suuri riski otettavaksi. Tämä nyt ei tietenkään ole täysin totta, mutta valitettavan yleinen käsitys lajissa pärjäämisen edellytyksistä lähes juniorisarjoista asti. 

Varastossamme odottaa voiteissa ja eri kanttikulmissa kahden tyttäreni käytössä olevia tai kohta käyttöön otettavia kilpalaskuvälineitä kolmattakymmenettä paria. Nämä vielä liki kertotauluja harjoittelevat ”tinttarallat” ovat viikkokaupalla lukukauden aikana pois koulun penkiltä harrastuksensa vuoksi sillä seurauksella, että suoritan kahta eri peruskoululuokkaa heidän tukenaan. 

On täysin selvää, että yhtälö on sekä logistisesti että taloudellisesti vähintäänkin haastava. Saan kuunnella alppilukiossa ja maajoukkuetoiminnoissa olevien urheilijoiden vanhempien jatkuvaa pohdintaa kustannuksista, joten väistämättä herää mieleen ajatus kustannuksien karsimisesta tai vaihtoehtoisesti niiden jakamisesta laajemmalle maksajakunnalle, siis sponsoreille. 

Lyhyesti sanottuna alppihiihdon yksi suurimpia haasteita on talous. Mitä kalliimpaa lajin harrastaminen on, sitä vähemmän lajin pariin tulee harrastajia. Mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että kotimaiset rivit maailmancupin starttikopeissa harvenevat entisestään. 

Sauvan puristaminen

Toinen varmasti mietittävä asia on lajin kilpailuhenkisyys pienimmistä juniorisarjoista lähtien. Lapset laskevat aluecupeja, joissa heidät laitetaan ajan perusteella paremmuusjärjestykseen 8-vuotiaasta alkaen. Tuolloin joku auraa ja joku toinen on saanut juuri jo suksensa suoraan. Tällöin aikaeroa syntyy ja tarve ”sauvan puristamiseen” kasvaa sekä starttiviiksellä että ala-asemalla. 

Lajin parista häviää harrastajia jo aloitusvaiheessa talvikauden viikonloppuohjelmien muodostuessa raskaiksi, koska aluecupin kokonaispistemäärä ratkaisee kuka saa keväällä pokaalin ja kuka ei. Mitä jos pienimpien sarjoissa palkittaisiin kaikki osallistujat ja ajat voisi käydä katsomassa toimitsijakopin seinästä niin halutessaan, mutta ne olisivat lähtöjärjestyksessä? 

Tällöin jos lapsen uintitreeni tai jääkiekkoturnaus sattuu samalle viikonlopulle, niin lapsen olisi helpompi itse valita mitä haluaa tehdä. Alppihiihto on hieno harrastus, mutta niin on todella moni muukin ja monipuolisesti liikkuva lapsi, joka oppii sosiaalisia taitoja sekä solmii laajalti ystävyyssuhteita, on varmasti onnellisempi sekä toki myös liikunnallisesti monipuolisempi. 

Yksi monista hienoista asioista lajissa ovat valmentajat, jotka vielä oman urheilu-uransa jälkeen motivoituvat valmentamaan seuratasolle. He jos ketkä tietävät parhaiten kaikista vaietuimmatkin asiat mitä pieni ja kasvava urheilija tarvitsee.  

Kysyin joitain vuosia sitten tyttäreni valmentajalta, oliko hän mahdollisesti nähnyt hetkeen tätä tulevaisuuden alppihiihtotoivoamme, kun en itse häntä löytänyt. Sain vastaukseksi, että enpä kyllä ole. Jätin koutsin rinteeseen hakemaan lastani katseellaan ja itse lähdin suorittamaan maastoetsintää. Tyttö löytyi hetken päästä syvältä metsästä muutaman muun kypäräpään kanssa. Olivat lähteneet seuraamaan jäniksen jälkiä. Olin salaa tyytyväinen, hän oli saanut uusia ystäviä. 

Pidetään siis ne ajatukset tanssitytöistä, työpaikalle menemättä jättämisistä sekä ihan kaikesta muustakin turhanpäiväisestä arvostelusta vain siellä omien korvien välissä. Ne eivät auta ketään. Meidän lajia harrastavien lasten vanhempien sekä lajivaikuttajien yhteinen tavoite tulisi lopun viimein olla intohimon synnyttäminen ja sen säilyttäminen urheiluun. 

Meidän tulisi kasvattaa nuoria, jotka saavat erinomaiset eväät elämään hyvän ja turvallisen harrastusympäristön parissa. Näin me voimme jokainen omalta osaltamme vaikuttaa siihen, että sinivalkoiset rivit kansainvälisissä starttikopeissa säilyvät ja kasvavat. 

Teksti ja kuvat: Teemu Moisio

Aloituskuva: Sekuntien päästä näistä hetkistä edessä on noin kuusikymmentä käännöstä, ylärekisterissä hakkaava pulssi sekä lähes sataan eri maahan jaettava tv-kuva että tuhatpäinen yleisö maalialueella. Urheilijan pitää olla täysin keskittynyt ja mielen tulee olla avoin, joihin asiattomat kommentit ja arvostelut eivät auta yhtään.  

Kommentit

kommenttia