Suomen maajoukkuenaiset Aada Kanto, Charlotte Henriksson, Nanna Kiviranta, Riia Pallari, Silja Koskinen ja Veera Alaniska ovat pitäneet valmentajiensa Johanna Tikkasen ja Kaisa Puttosen johdolla talvikauden majaa Italian Toblachissa. Koska olin muutoinkin samoilla seuduilla, päätin käydä tekemässä tupatarkastuksen ja kysymässä mitä heille kuuluu.
Joukkue toimii C-maajoukkuestatuksella ja sitä kootessa kesällä 2023 tavoitteeksi asetettiin FIS-pisteiden parantaminen ja laadukkaiden FIS-kilpailuiden laskeminen Italiassa ja Keski-Euroopassa. Kilpailukauden tavoitteet ovat täyttyneet ja osittain jopa ylittyneetkin.
Ohjelman pääpaino on ollut toki FIS-kilpailuissa, mutta Eurooppa Cup -starttejakin on mahtunut joukkoon. Ainut suurempi takaisku on Riia Pallarin helmikuun alussa tapahtunut kaatuminen treeneissä ja sitä seurannut polvivamma, joka pitää Pallarin sivussa loppukauden.
Tupatarkastuksella
Kurvaan idyllisen italialaisen majatalon pihaan hieman Toblachin keskustan ulkopuolella. Joukkueella on vapaapäivä, jolloin jokainen on vapaa yhteisistä treeniaikatauluista, joten en ole itsekään jaksanut juuri ilmoitella urheilijoille tarkkaa tuloaikaani.
Valmentajien tiedän olevan paikalla, mutta urheilijat ovat kotona, jos ovat. Marssin sisään huoneistoon ja tupatarkastuksen näkökulmasta asunto läpäisee seulani. Tavarat ovat kurinalaisesti paikoillaan ja kämpässä vallitsee hyvä harmonia. Löydän kulmahuoneesta Silja Koskisen ja istutan hänet keittiön pöydän ääreen kuulumisten vaihtoon.
”Kausi on mennyt omalta osaltani todella hyvin ja nousujohteisesti. Alkukauden Pohjoismaissa lasketut hyvät FIS-sijoitukset ovat jatkuneet täälläkin ja oikeastaan ajatukset ja tavoitteet, joita kauden alla oli, ovat ainakin tähän asti täyttyneet. Ensi kautta ajatellen tänne olisi varmasti hyvä tulla jo aiemmin mitä tänä vuonna. Nyt tulimme vasta vuoden vaihteessa, mutta joulukuun alku voisi olla jopa parempi. Täällä kilpailut ovat kovatasoisempia ja rinteet vaativampia mitä Pohjoismaissa, joten kaudesta saisi varmasti enemmän irti, jos täällä olisi pidempään”, Silja kertoo.
Kilpailukausi vietetään kuitenkin Italiassa kovatasoisempien kilpailuiden vuoksi. Paluu Leville koittaa joukkueella maaliskuun lopussa
Valmennus Toblachissa
Taloudelliset resurssit määrittävät lajista riippumatta urheilua ja tasoa millä sitä voi tehdä. Naisten C-joukkueen ohjelma ja valmennus on toteutettu Levi Snow Sport Academyn ja Ski Sport Finlandin välisellä yhteistyöllä, jonka tavoite on asetettu pitkälle tulevaisuuteen. Ensimmäisen kauden aikana joukkue on kiertänyt kahden valmentajan voimin, joten urheilijoille on jäänyt paljon sellaista tehtävää, minkä jossain muualla hoitaisi joku toinen.
”Päiväohjelma on aika selkeä. Matkustetaan, treenataan tai kisataan, levätään, tehdään koulua ja huolletaan suksia. Meiltä voi kysyä kyllä hyviä ravintolasuosituksia, mutta iltaelämästä me emme täällä tiedä mitään”, nauraa Silja Koskinen.
Hänen mukaansa suksihuoltoon kuluu yllättävän paljon aikaa ja se aika on kaikesta muusta pois.
”En sano, etteivätkö terävät kantit ja luistavat pohjat olisi äärettömän tärkeitä seikkoja alppihiihdossa, mutta niin ovat lepo, tulevat ylioppilaskirjoitukset ja syöminenkin. Täällä olosuhteet vielä vaihtelevat jonkin verran, joten suksi, joka toimi tänään ei välttämättä toimikaan huomenna. Näin ollen illat kuluvat helposti viila kädessä ja ei haittaisi, vaikka tulevaisuudessa se olisi jonkun toisen osaavissa käsissä”, Silja vihjaa joukkueen huoltohenkilön tarpeesta.
Naisalppihiihdon tulevaisuus Suomessa
Tupatarkastuksen lopuksi haluan nähdä vielä joukkueen suksihuoneen ja yllätyn positiivisesti näkemästäni. Olen nähnyt monenlaista luukkua ja putkaa missä suksia tehdään aina pienistä hotellien kylpyhuoneista Suomen maastohiihtomaajoukkueen huoltorekkaan.
Toblachin versio aiheesta on todella tilava ja valoisa. Huoneesta löytyy varmasti paikka jokaiselle huoltopöydälle, seinällä on monojen kuivaimet ja kaikki noin muutoinkin huoltohenkilöä lukuun ottamatta järjestyksessä.
Lähtöä tehdessäni kuulen iloisen puheensorinan käytävästä, kun muu joukkue palaa kuka mistäkin vapaapäivän riennostaan. Hyppään autoon ja lähden taittamaan matkaa sakenevassa lumimyräkässä kohti majapaikaani noin 150 kilometrin päähän Tarvisioon. Matkalla lumisade yltyy niin kovaksi, että paluureissu kestää lähes viisi tuntia.
Autossa on hyvä pohtia naisalppihiihdon tilaa maassamme. Ennen C-maajoukkueen perustamista kului vuosia niin, että maamme naisalppihiihtäjät harjoittelivat ja kilpailivat enemmän tai vähemmän jokainen omassa valmennuksessaan ja omalla ohjelmallaan.
Jonkinlaisen maajoukkuestatuksen omaavia urheilijoita oli vuosi sitten maassamme kaksitoista urheilijaa, joista seitsemän muodosti niin kutsutun Challenger-joukkueen. Jäljelle jääneet viisi urheilijaa muodostivat varsinaisen maajoukkueen, joiden jokaisen ohjelma ja valmennus olivat enemmän tai vähemmän henkilökohtaista. Nykyisen C-joukkueen urheilijoista viisi on entisiä Challenger-joukkueen urheilijoita. Kysyttäessä heiltä mikä joukkueessa on parasta, antaa joukkue vastaukseksi:
”Totta kai alppihiihto on yksilölaji ja kaikki se mitä lähtöviiksen ja maalikennon välissä tapahtuu, tehdään yksin. Se aika on kuitenkin todella lyhyt verrattuna siihen mitä teemme joukkueena. Olisi todella raskasta kiertää valmentajan kanssa kahdestaan pitkin maailmaa ja miettiä millähän tasolla muut maan naiset laskevat. Nyt näemme koko ajan missä toinen menee ja voimme motivoitua toisistamme. Yhtä lailla tämä on näin ryhmänä myös kustannusten osalta huomattavasti tehokkaampaa, joka taas mahdollistaa laadukkaamman toiminnan koko kaudeksi.”
Teksti ja kuvat: Teemu Moisio
