Vuonna 2001 syntynyt hyvinkääläinen Erika Pykäläinen sai ensikosketuksensa alppihiihtovälineisiin kaksivuotiaana, kun vanhemmat veivät tyttären mäkeen oppimaan lajin saloja. Matkassa oli tuolloin myös pari vuotta vanhempi isoveli, ja lajista tulikin lopulta koko perheen yhteinen harrastus.
”Kuusivuotiaana aloitin Slalomseura Sukkulan treeneissä vanhempieni kannustamana. Heillä oli ajatuksena, että lasten olisi syytä oppia laskemaan, jotta voidaan lomailla Alpeilla. Sittemmin ”lomailu” Alpeilla on hieman muuttunut”, naurahtaa Erika ensimmäisiä laskukokemuksiaan.
Nykyään jo vuosia maajoukkueessa ja sen eri valmennusryhmissä vaikuttanut Pykäläinen on vakiinnuttanut paikkansa maamme kärkialppinistien joukossa.
”Ski Sport Finlandilla oli projekti 2018, johon seulottiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa potentiaalisia nuoria. Pääsin mukaan 14-vuotiaana vuonna 2015, josta sitten nousin juniorimaajoukkueen kautta aikuisten valmennusryhmään vuonna 2018”, kertoo Erika.
Pykäläinen oli jo juniorimaajoukkueaikoina kovatasoinen kilpailija, ja FIS-kilpailuita kertyi jo tuolloin pitkin Keski-Eurooppaa. Erika on siitä mielenkiintoinen alppihiihtäjä, että hän ei ole juuri koskaan pelännyt ottaa mittaa itseään vanhempia tai kokeneempia kilpasisaria vastaan vaan on lähtenyt aina reilusti haastamaan muita.
”Ensimmäisenä FIS-vuotena laskin jo aika kovatasoisia kilpailuita. Olimme Saksassa Jennerissä. Suksi oli kulkenut jo ihan mukavasti, ja starttasin 29. paikalta kisaan. Starttiin mennessä huomasin, että siteet olivat keskenään eri paikoissa suksissa, mutta mitään ei voinut enää siinä vaiheessa tehdä. Laskin silti ensimmäisellä kierroksella viidenneksi. Säädettiin sitten siteet toiselle kierrokselle oikeille paikoille, ja annoin tulla toisen laskun sen, mitä osasin. Maalissa ei ollut mitään hajua, monesko olin, kunnes huoltomies tuli kertomaan, että voitin. Mukana oli melko kovatasoisia Eurooppa-cupin ja maailmancupin laskijoita myös. Silloin oikeastaan ensimmäisen kerran tajusin, että olen tässä ihan hyvä ja minulla mahdollisuudet pärjätä korkeallakin tasolla”, kertoo Erika.
Parhaat muistot ja saavutukset eivät välttämättä ole voittoja
”Lähdin viime vuoden junioreiden MM-kilpailuihin sillä ajatuksella, että täältä tullaan kultamitali kaulassa. Kasasin suurpujotteluun todella kovat paineet ja mietin, että nyt on pakko onnistua ja mokata ei saa. Ensimmäinen kierros meni pieni paniikki päällä ja sijoituskin oli sen mukainen. Olin maalissa 21. ja mietin, että en osaa tätä lajia enää ollenkaan. Soitin pitkän puhelun kierrosten välissä kotiin ja läksin toisen kierroksen radan katseluun. Pettyneenä katselin radan hieman ylimalkaisesti ja painelin starttiin vailla mitään odotuksia tai tavoitetta. Starttasin ja annoin mennä käännös kerrallaan. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että tämähän kulkee ihan mukavasti, kun vaan nauttii laskemisesta. Maalissa oli toisen kierroksen nopein viidellä kymmenyksellä”, naurahtaa Erika.
Alppihiihto on laji, jossa mitataan osaaminen ja onnistuminen hyvin lyhyessä ajassa ja laskijan päässä pyörii monta kertaa toinen toistaan kummallisempia ajatuksia ja pelkoja koitokseen valmistautuessa. Yllä oleva esimerkki on hyvä kuvaamaan sitä, kuinka herkästä lajista on kyse ja kuinka pienellä sen kaiken itsevarmuuden ja osaamisen voi lopulta unohtaa kriittisellä hetkellä.
”Tuon kisan jälkeen olen opetellut ajattelemaan enemmän ja enemmän laskemista nautinnon kautta vailla murheita mahdollisimman korkealle sijoittumisesta tulostaulukossa”, kertoo Erika.
Naisenergian hyötykäyttö valmennuksessa
Suomen naisten maajoukkue on ensimmäistä kertaa sen historiassa saanut naisvahvistusta lajivalmennukseen, kun Johanna Tikkanen liittyi kakkosvalmentajan ohjiin tälle kaudelle.
”Johanna valmensi minua yhden leirin verran noin pari vuotta sitten, ja mietin tuolloin, että onpas paljon tietotaitoa ja osaamista sekä todella hyvä suhtautuminen meihin urheilijoihin. Haaveilin jo tuolloin, että jonain päivänä olisi kivaa, jos valmentajana olisi myös nainen, mutta lajin valmentajakunta on hyvin miesvaltainen, joten en pitänyt sitä mitenkään todennäköisenä. Naisvalmentajan mukana olo on todella iso plussa myös henkisellä puolella. Minulla on myös fysiikkavalmentajana nainen, Veera Koskelainen. Hänen ansiostaan olen pitkälti sellainen urheilija, joka olen sekä fyysisellä että myös henkisellä puolella. Saan olla Veeralle monesta kiitollinen aina elämänvalmennusta myöten.”, kertoo Erika.
Telakalla
Kuten montaa muutakin alppihiihtäjää, myös Erikaa on vaivannut loukkaantumiset. Vuonna 2019 kauteen valmistavalla leirillä Argentiinan Ushuaiassa laskettiin päivän viimeisiä treenilaskuja suurpujotteluradalla, kun Pykäläinen ajoi rajusti ulos. Onnettomuudessa murtui sääriluu ja vaikka toipuminen sujuikin Pykäläiseltä hyvin, lopulta korona vesitti kaikki toiveet onnistuneesta loppukaudesta, kun kilpailut peruttiin. Kauteen 2021 lähdettäessä Söldenin suurpujottelukauden avaukseen valmistavalla leirillä, vain viikko ennen kilpailua, meni nilkasta telaluu ja taas näytti huonolta. ”Tuntui aika pahalta ajatus olla kaksi kautta sivussa, joten pistin kaikki paukut toipumiseen ja olin takaisin suksilla jo joulukuussa ja kilpailuissa tammikuussa”, muistelee Erika.
Erika Pykäläinen on jo pitkähköstä maajoukkueurastaan huolimatta vielä todella nuori alppihiihtäjä, ja vuosia maailman huipulla on jäljellä vielä useita. Moni 21-vuotias taiteilee opintojen ja tulevaisuuden työhaaveiden parissa, mutta Erikalla on sävelet melko lailla selvät: ”Noh ihan ensiksi tässä tietysti täytyy hoitaa ehkä hieman venähtäneet lukio-opinnot loppuun ja sitten voi toki miettiä jotain muuta. Olen ajatellut kyllä eri yliopistovaihtoehtoja ja joitain meille alppihiihtäjille suosittuja opinahjoja myös Jenkeistä, mutta ainakin toistaiseksi aion laittaa kaikki panokset alppihiihtoon ja katsoa toden teolla, mihin ne riittävät”, päättää Erika.
Teksti: Teemu Moisio Kuvat: Teemu Moisio ja Erika Pykäläisen kotialbumi
