Kalle Leinosesta tuli nuorin suomalainen hiihtolajien maailmancupin voittaja voittaessaan half-pipen maailmancupin kaudella 2005–2006 vain hieman yli 16-vuotiaana. Lasku-uran päätyttyä oli aika keskittyä liikuntatieteen opintoihin.
Napsautin SPSS-tilasto-ohjelman päälle maaliskuussa. Puolisen vuotta kestänyt työ kirjallisuuskatsauksen, kyselylomakkeen suunnittelun ja vastausten keräämisen kanssa huipentui tähän pisteeseen. Parin sekunnin päästä olin siirtänyt vastaukset ohjelmaan. Kirjaston sulkeutumisaikaan mennessä olin ehtinyt tarkastella vastaajien jakaumia, muokata muuttujien nimiä ja poistaa aineistosta ne kymmenen vastaajaa, jotka eivät olleet juuri tämän tutkimuksen kohteena. Tässä ne nyt olivat: vastaukset 70:ltä suomalaisen freestyleseuran laskijalta, joita tulkitessa viettäisin suuren osan kuluvasta keväästä.
Lumilautailijoista pohjaa ajatuksiin
Pari vuotta aiemmin olin ollut seuraamassa Anna-Liisa Ojalan väitöstilaisuutta parin Jyväskylän freestyleseuran valmentajakaverini kanssa. Väitöskirjan tutkimuskohteena olivat suomalaiset ammattilumilautailijat, joiden valtavirtahuippu-urheilun vastaisia asenteita oli kotimaisessa mediassakin ollut tapana ihmetellä säännöllisin väliajoin.
Ojala ja liikuntasosiologi Holly Thorpe olivat tutkineet, millaisena laskijat näkivät valmentajan merkityksen lumilautailun kaltaisessa lajissa. Kävi ilmi, etteivät valmentajalle tarjotut roolit muistuttaneet ainakaan perinteistä kuvaa kentän laidalla ohjeita huutavasta auktoriteetista. Sen sijaan valmentaja nähtiin yleisimmin joko täysin hyödyttömänä tai vaihtoehtoisesti tukihenkilönä, joka mahdollistaa tilaisuudet oppia toisilta lumilautailijoilta.
Mitä lumilautailijoiden suhtautumisesta pitäisi ajatella freestylessa?
Lajihan on toisaalta olympiakelpoista kilpaurheilua ja toisaalta taas kuin kopio lumilautailusta paippeja, parkkeja ja laskuvideotuotantoja myöten. Maailmalla freeski-nimellä tunnettu freestylen haara oli 2000-luvun taitteessa ottanut reippaasti vaikutteita lumilautailun ja skeittauksen kaltaisista lajeista ja noussut harrastajamäärissä nopeasti kumparelaskua ja perinteisiä aerials-hyppyjä suositummaksi.
Tätä uuden freestylen haaraa edustivat kaikki laskijat, joita olin muutaman edeltävän vuoden ajan ollut valmentamassa. Kokemukseni perusteella tiesin hyvin, etteivät kaikki perinteiset valmennusmetodit saaneet aikaan oppimista, vaan pikemminkin rajoittivat luovuutta ja pahimmillaan veivät mukanaan sen erityispiirteen, jonka vuoksi moni oli valinnut harrastuksekseen juuri freestylen jalkapallon tai telinevoimistelun sijasta. Mutta oliko tällaisessa asiassa tarjolla kokemusta vahvempaa näyttöä?
Vaihtoehtoliikunta
Päädyin tekemään kandi- ja gradutöitäni aiheesta, josta tutkimuskentällä käytettiin yleensä käsitettä vaihtoehtoliikunta. Siis liikuntamuodoista, joissa nuorten omaehtoisuus ja elämäntyylilliset valinnat menevät usein valmentautumisen, virallisten urheiluinstituutioiden ja kilpailujen edelle. Aiemmin vaihtoehtoliikuntana oli tutkittu esimerkiksi skeittauksen, lumilautailun, katutanssin ja parkourin kaltaisia lajeja.
Freestyle sopi tutkimuskohteeksi kahdesta syystä: Ensinnäkin laji oli taustastaan johtuen kuin hämmentävä sekoitus valtavirtaista ja vaihtoehtoista liikuntakulttuuria, joiden kohdatessa esimerkiksi FIS:n ja Ski Sport Finlandin kaltaiset instituutiot väänsivät tämän tästä kaduilla ja parkeissa laskevan nuorisoalakulttuurin kanssa.
Toiseksi freestyle oli laji, jota harrastettiin yleisesti niin freestyleseuroissa kuin omatoimisesti ohjattujen treenien ulkopuolella. Samaan tyyliin ohjattua toimintaa järjestettiin myös esimerkiksi skeittiseuroissa ja parkourkouluissa. Kuitenkin tieto siitä, miten valmennusta tai ohjausta kannattaisi tällaisissa lajeissa toteuttaa, perustui lähinnä itseoppineiden ohjaajien kokemuksiin. Tutkittua valmennustietoa taas oli tarjolla lähinnä valtavirtalajeista, joiden kilpailu- tai suorituskeskeisyydestä osa meidänkin seuraamme hakeutuneista nuorista, oli vieraantunut.
Ensisilmäys vastauksiin oli huojentava
Kaikki olivat täyttäneet lomakkeen kiltisti alusta loppuun, eikä tilastollista työtä kiusaavia puuttuvia vastauksia löytynyt kuin pari kappaletta. Lisäksi aineisto jakautui melko tasaisesti 12–15-vuotiaisiin ja yli 15-vuotiaisiin laskijoihin, joiden välisiä eroja saatoin nyt tarkastella.
Mitä sitten selvisi? Ainakin se, ettei laskijoiden rinteessä viettämä aika todellakaan näyttänyt rajoittuvan seuran harjoituksiin. Ohjattuja treenejä pidettiin seuroissa tyypillisesti vain yhdestä kahteen viikossa, minkä lisäksi valtaosa laskijoista vietti aikaa rinteessä vielä useampana muunakin päivänä. Ero omatoimisen ja ohjatun harjoittelun välillä olisi iso, jos sitä vertaisi vaikkapa alppihiihtäjien treenaamiseen.
Eri asia tietenkin on, missä määrin omatoiminen laskeminen mielletään harjoitteluksi. Olinhan itsekin saanut valmentajana kuulla vanhempien kommentteja, joiden mukaan ”meidän poika käy kerran viikossa treeneissä, sitten se käy neljänä päivänä vaan laskemassa”. Oman kokemukseni mukaan temppuja kuitenkin hinkattiin aina lähes samalla tahdilla riippumatta siitä, oliko valmentaja vetovastuussa vai ei.
Vertaisoppimista
Miten runsaasta omatoimisesta ja verrattain vähäisestä ohjatusta harjoittelusta sitten saataisiin paras irti? Luonnollisesti pyrkimällä siihen, että treeneissä alulle pantuja asioita tehtäisiin myöhemmin myös omatoimisesti. Toinen osa vastauksesta liittynee vertaisoppimiseen. Iästä riippumatta laskijat näyttivät pitävän toisilta oppimista ja toisten opettamista olennaisena osana harrastusta. Myös videoiden kuvaaminen kaveriporukalla vaikutti kiinnostavan käytännössä kaikkia.
Kun nämä seikat vielä yhdistetään siihen, että valtaosa kertoi laskevansa niin ohjatuissa kuin omatoimisissa treeneissä samojen kavereiden kanssa, voisivat seuran harjoitukset parhaimmillaan toimia paikkana, jossa omalla ajalla tapahtuvaa vertaisoppimista vahvistetaan. Niinpä ohjatuissa harjoituksissa olisi perusteltua panostaa välillä enemmän ryhmäytymiseen sen sijasta, että kaikkia laskijoita pidettäisiin vain yksilöurheilijoina.
Kuvassa
Erojakin löytyi
Yli 15-vuotiaat laskijat suhtautuivat kilpailullisuuteen, valmentajajohtoiseen valmennukseen ja omaan freestyleseuraansa nuorempaa ikäryhmää kielteisemmin. Tällöin seurojen haasteeksi jäisi toiminnan järjestäminen niin, että se palvelisi ennen kaikkea laskijoiden yksilöllisiä tavoitteita. Jos laskijoita esimerkiksi pusketaan jatkuvasti vain kisoissa laskemista kohti, ei seuratoiminta varmaankaan tarjoa parhaita puitteita niille, joiden tavoitteena olisi kuvata kauden aikana ensimmäinen oma laskupätkä.
Pohjimmiltaan tämä on tietysti vain arvokysymys. Mikäli yhteisö päättää, että sen tavoitteena on tuottaa pelkkiä pesunkestäviä huippu-urheilijoita, niin silloin jäljelle jäävien rooliksi jäisi yksinkertaisesti etsiä yhteisönsä muualta. Kysyntää tosin vaikuttaisi olevan yhtä lailla myös vähemmän vakavalle harrastetoiminalle.
Tutkimuksen lopputulemia
Yksinkertaisin vinkki freestylen kaltaisen lajin ohjaajalle kuuluisi seuraavasti: Hyödynnä niitä erityispiirteitä, jotka jo valmiiksi kuuluvat lajikulttuuriin. Esimerkiksi videoiden tekeminen ja taitojen oppiminen edes-taakse kelaamalla on todennäköisesti paljon luontevampaa freestylelaskijalle kuin vaikkapa joukkuepalloilijalle. Samoin on jo mainittujen vertaisyhteisöjen ja omatoimisen harjoittelun laita.
Päästäkseen uuteen harrastukseen kiinni freestyleseuraan tulevat laskijat tarvitsevat ohjausta paitsi lajitaidoissa myös lajikulttuurissa. Kaikista olennaisinta lienee kuitenkin tuntea juuri oman ryhmänsä laskijat. Tähän yksikään gradu ei tosin tarjoa juurikaan hyviä vastauksia, vaan niiden selvittäminen jää vetovastuussa olevien valmentajien ja ohjaajien vastuulle.
Kalle Leinosen liikuntapedagogiikan pro gradu -tutkielma Vaihtoehtoliikuntaa ohjatussa toiminnassa: Suomalaisten freestylelaskijoiden suhde valmennukseen, kilpailuun ja seuratoimintaan julkaistiin keväällä 2018 Jyväskylän yliopistossa.
Teksti KALLE LEINONEN Kuvat KALLE LEINONEN, SHKY & RED BULL
