Aikaisin aamulla toinen päivä huhtikuuta vuonna 2018 nuori ja lupaava alppihiihtäjä, 16-vuotias Nette Kiviranta astuu siihenastisen elämänsä viimeisen askeleen ja istuutuu auton takapenkille Tahkolla. Auton on määrä kuljettaa Kiviranta sekä toinen laskija valmentajan toimesta Leville jatkamaan loppukevään viimeisintä kisaurakkaa. Pääsiäisen pyhät ovat takanapäin, ja niitä on vietetty Tahkolla aivan liian harvoin nähtävien ystävien kanssa.
Ensimmäinen FIS-vuosi on ollut rankka mutta sitäkin antoisampi. Starttinumerot ovat olleet suuria, kuten ne tuossa vaiheessa tapaavat olla, ja kauden aikana kisastartteja on kertynyt vaihtelevalla menestyksellä reilut neljäkymmentä. Kauteen on mahtunut kuusi peräkkäistä avauskierrosta sijalle 31., mikä tarkoittaa sitä, että toisen kierroksen käännetty laskujärjestys on tuntunut suurelta vääryydeltä, ja äitikään ei ole välttynyt turhautuneilta puheluilta Keski-Euroopan eri kilpailupaikoilta.Vain muutama päivä aikaisemmin on laskettu Tahkolla pujottelun SM-kilpailut, jotka päättyivät alle 18-vuotiaiden suomenmestaruuspronssiin aurinkoisessa säässä ja tunnelmissa. Mieli kevättä kohden on siis pikkuhiljaa muuttunut kepeämmäksi, ja se kuuluisa valo siellä jossain tunnelin päässä on alkanut paistaa nuoren urheilijan kasvoille.
Auto nytkähtää liikkeelle, ja Kiviranta nukahtaa tapansa mukaan takapenkille ja matkassa mukana oleva toinen urheilija nukahtaa etupenkille. Noin neljäsataa kilometriä myöhemmin, hieman ennen Ranuaa, tapahtuu asioita, joiden hinta on se kaikista kallein. Syystä, jota ei varmaksi ole pystytty todistamaan koskaan, urheilijoita kuljettava auto ajautuu vastaantulevalle kaistalle ja törmää toiseen autoon. Toisessa autossa ollut pariskunta menettää henkensä kolaripaikalle. Kiviranta herää ja ei tunne jalkojaan, soittamisesta äidille ei tule mitään ja ainut, mihin voi keskittyä on hengittäminen. Auton kello on pysähtynyt aikaan 12:45.
Hieman myöhemmin äiti Nina Kiviranta seuraa tyttärensä puhelimen jakamaa sijaintitietoa, joka lähestyy kovaa vauhtia Oulua, tarkemmin sanottuna Oulun yliopistollisen keskussairaalan teho-osastoa. Oulussa kolariautosta irti leikatun katon kautta suoraan ambulanssikopteriin nostettu Nette leikataan välittömästi, rintalasta ja kolme kylkiluuta ovat murtuneet turvavyön pysäytysvoimasta. Maksa ja munuainen ovat revenneet, rintarangasta on murtunut nikama, joka painaa selkäytimeen aiheuttaen alaraajojen halvaantumisen. Leikkauksessa Neten selkään laitetaan raudat tukemaan murtunutta nikamaa. Alkaa taistelu uudesta elämästä ja uudesta alusta. Teho-osastolla kuluu kahdeksan päivää, kunnes potilas on valmis siirtymään seitsemän tunnin ambulanssimatkalla jatkohoitoon Töölön sairaalaan Helsinkiin. Töölössä kuluu toiset kahdeksan päivää, jonka jälkeen Nette siirretään HUSin Vaativan kuntoutuksen vuodeosastolle kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi.
”Tuosta kesästä tuli kieltämättä hieman toisenlainen kuin olin kuvitellut. Kävin ensimmäisen kerran kotona äitienpäivänä ja juhannuksen aikaan olin ensimmäisen yön kotona. Paras kesämuisto oli ehkä kuitenkin tuon ikäiselle nuorelle suhteellisen perinteinen, vaikkakin eri syistä kuin normaalisti. Sain viettää kuitenkin juhannusta. Todellisuudessa toipumista helpotti suuresti perhe, ystävät ja kaverit, jotka kävivät todella runsaasti katsomassa ja elivät tuossa melko hatarassa tilanteessa vahvasti mukana. Tuosta tuesta en voi olla kuin syvästi kiitollinen. Pääsin kuntoutuksesta 7.8. ja 9.8. alkoi koulu ja paluu hitaasti harjoitellen kohti uutta arkea oli edessä”.
Tavallinen tarina laskuharrastuksen takana
Nette Kiviranta aloitti laskettelun hieman reilun kolmen vuoden vanhana Verbierissä, kun vanhemmat laittoivat tytölle sukset jalkaan ja veivät mäkeen. Ajatus ensimmäisestä laskusta paikallisen punaisen rinteen päältä oli kuitenkin äidin mielestä ehkä hieman liian kunnianhimoinen, joten suuremmat rinteet vielä tuossa vaiheessa jäivät kokematta, ja siirtyminen kainalokyydillä kohti lastenrinnettä oli edessä.
”Muistelen, että laskin ensimmäiset kilpailuni Rovaniemellä lasten taitokilpailuissa ja joskus alle kymmenenvuotiaana aloitin GrIFK Alpinen valmennusryhmässä. Olin lapsena aika tasaisen vahva Etelä-Suomen aluecupissa, ja kisasimme naapuriseuraa edustaneen Erika Pykäläisen kanssa kärkisijoista useamman vuoden. Yläasteella tuli sitten jossain vaiheessa ysiluokalla eteen tilanne, jossa piti miettiä alppilukiota, mutta en jotenkaan kokenut kotimaista tarjontaa missään koulussa parhaaksi vaihtoehdoksi. Itse kouluissa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta ehkä se oma ikäluokka oli sen verran kapea, että sopivaa treenivastusta ei oikein löytynyt lukioista. Päätin sitten mennä Mäkelänrinteen urheilulukioon ja jatkaa omalla ohjelmalla tutuiksi tulleiden seurakoutsien Atte Penttisen ja Mikko Heiskasen etävalmennuksessa sekä Juha Tenhusen kanssa kisoja kiertäen”, muistelee Nette.
Onnettomuuden jälkipyykki
On erittäin helppo samaistua energisen ja erittäin urheilullisen nuoren aikuisen ajatusmaailmaan, jossa liikuntakyky on riistetty iäksi, mutta elämänhalua ei. Vamma on kuitenkin selkäytimessä eikä päässä, joka pelaa todella nopeasti, katse on terävä ja puheentulva sen mukainen.
Jos jo lähtökohtaisesti on äärettömän epäoikeudenmukaista ja kenet tahansa musertavaa menettää liikuntakykynsä, niin onnettomuuden tutkinnassa kieltämättä tunaroitiin vielä erikseen ja mahdollisimman huolella. Onnettomuuden syyksi ja aiheuttajaksi selvisi jo tutkinnan alkuvaiheessa, että aiheuttaja oli ajoneuvo, jossa Kiviranta matkusti. Auto oli ajautunut tuntemattomasta syystä vastaantulevalle kaistalle ja törmännyt toiseen autoon. Kuljettaja sai tästä tuomionsa, koska kuolemantuottamuksesta säädetty neljän vuoden vanhentumisaika ei ollut mennyt umpeen. Sen sijaan osittain koronasta johtuvista viivästyksistä, mutta myös tutkinnassa tapahtuneesta huolimattomuudesta johtuen liikenneturvallisuuden vaarantaminen ja vammantuottaminen kerkesivät vanheta syksyyn 2020 mennessä kahden vuoden vanhentumisajan umpeuduttua. Näin ollen Nette Kiviranta päätyi pyörätuolissaan todistajaksi asiassa, jossa hän oli ainoa pysyviä vammoja onnettomuudessa saanut elossa oleva asianomistaja.
”Asiaani ei siis varsinaisesti koskaan käsitelty oikeudessa. En voi sanoa olleeni katkera, koska se ei muuttaisi yhtään mitään, mutta jos kysyt, olenko itkenyt, huutanut ja ollut tästä kaikesta täysin romuna, niin olen todellakin ollut. Moni tähän onnettomuuteen liittyvä tilanne tuon parin vuoden aikana sai minut romahtamaan täysin ja lähellä olleet ihmiset näkivät luonnollisesti sen kaiken. Ei minua varsinaisesti kiinnosta mitä tapahtui onnettomuudessa tai mitä on tapahtunut edes sen jälkeen, koska historiaa ei voi kirjoittaa uudelleen. Olen pakostakin hyväksynyt tilanteen ja en oikein edes tiedä, onko asiassa anteeksi annettavaa kenellekään. Jotenkin on vain täytynyt tottua ja tyytyä ajatukseen, että osapuolet kyllä itse tietävät ja kantavat sisimmissään taakkaa siitä, mitä kaikesta on aiheutunut. Toisaalta nyt kun asia on lopulta kokonaan käsitelty, voi mennä eteenpäin, ja se jos mikä, on toki elämässä hyvää.
Tiedätkö muuten, mistä saa lentokoneen käytävänpuoleisen käsinojan nostettua ylös? Siis sen, mikä ei normaalisti liiku. Minäpä tiedän. Tilanteessani saa olla välillä aika luova, jotta voi tehdä asioita helpommin ja uuden arkielämää helpottavan jutun oivaltaminen tuo kieltämättä mielihyvää. Tiedän myös, että minua pidetään positiivisena ihmisenä ja toki sitä olenkin, mutta olisi hullua väittää, ettenkö olisi ollut turhautunut, itkenyt väsyneenä tai jopa raivonnut tälle kaikelle. Ärsyttävintä tässä kaikessa on ollut odottaminen ja se, että kaikkeen täytyy varata enemmän aikaa. Välillä tuntuu, että minua katsotaan paperin kautta eikä silmästä silmään. Yleisesti ottaen tästä pyörätuolista kun katsoo maailmaa, niin monta kertaa tuntuu siltä, että asiat on tehty byrokratian vuoksi todella vaikeiksi. Kaikki periaatteessa kyllä toimii, ja asioita maksetaan ja hoidetaan valmiiksi vakuutusten puolesta, mutta lähes kaikkeen liittyy hirveä paperisota. Ei minulla ole aikaa odottaa tässä elämässä, vaan haluan elää ja olla nuori aikuinen, opiskella, urheilla ja nähdä ystäviä. Periaatteessa kyllä ymmärrän, koska kaikkien toki pitää olla samalla viivalla ja syitä pyörätuoliin joutumisessa on todella monia, mutta silti toivoisin, että minut kohdattaisiin silmästä silmään eikä paperin kautta.”, kertoo Nette.
Nette 2.0 – takaisin sukselle
Kun onnettomuudesta oli kulunut vain alle vuosi, varasi Nette isänsä kanssa lennot Hollantiin kokeilemaan monoskitä halliin. Tässä ei nyt tarkoiteta 80-luvun eräänlaista lasketteluaikakauden ilmiötä, jossa molemmat jalat ovat kiinni samassa suksessa, vaan yhdellä suksella varustettua laskettelukelkkaa, jota lasketaan istuma-asennosta. Nette oli alkuun hieman skeptinen koko ideasta, mutta matka varattiin ja sinne myös lähdettiin. Olihan ajatuksena mukavampi kuitenkin olla rinteessä mukana muiden kanssa kuin seurata heidän tekemisiään ala-asemalta pyörätuolista. Hallikokeilu meni pitkälti uuteen mahdolliseen liikunta- ja urheilumuotoon tutustuessa ja tasapainoa kelkan päällä hakiessa. Reissu kuitenkin päättyi onnistuneisiin laskuihin, ja jonkinlainen ajatus paraurheilusta oli saanut ensimmäisiä hentoja savuja puhaltavan kipinänsä.
”Hollannin reissun jälkeen varattiin seuraavat lennot Ranskaan jo joulukuulle ja tilattiin myös oma kelkka. Ranskan Val Thorens tunnetaan maailmalla hyvin pitkälle viedystä esteettömyydestään ja soveltavan alppihiihdon lajituntemuksestaan. Menin siellä hiihtokouluun, jossa hommaa käytiin aika lailla aakkosten alkupäästä alkaen läpi. Kelkalla laskeminen on toki vaikeaa ja ei varmasti edes onnistu kaikilta, mutta minua helpotti se, että lajituntemuksesta johtuen ymmärsin laskemisen lainalaisuudet, vaikka se tästä eteenpäin tapahtuikin vain yhdellä suksella ja istuen. Minulla oli myös kova nälkä ottaa leikkaava käännös haltuuni kelkalla, ja opettajat jossain kohtaa sanoivatkin, kun laskiessani kypärän korva viisti liki maata, että ei Nette tätä hommaa kypärällä lasketa, vaan sillä suksella”, naurahtaa Nette.
Halu takaisin rinteeseen kelkalla laskemisen myötä kasvoi lopulta niin suureksi, että ensimmäinen startti radalle tapahtui jo tuolloin kuluvan kauden 2018-2019 aikana, vain muutama kuukausi aloittamisen jälkeen ja reilusti alle vuosi onnettomuudesta. Tuo hetki koitti Audi Alpine Ski Tourin osakilpailussa Tahkolla esilaskijan roolissa. Varsinaisiin kisatoimiin Nette ei vielä tuolloin kuitenkaan ollut valmis. Para-alppihiihdossa vammat ovat luokiteltu viiteentoista eri luokkaan, ja Nette sai oman luokituksensa vasta vuonna 2021. Toisaalta tuohon ajanjaksoon sattui myös korona, mikä takasi pitkän etäopiskelumahdollisuuden sekä koko kevään 2020 harjoittelujakson Suomulla.
”Sain vammaluokitukseni Itävallassa loppuvuodesta 2021 ja starttasin ensimmäiset Eurooppa Cupin kilpailuni oikeastaan saman tien luokituksen saatuani. Kilpailutulokset olivat sen verran lupaavia, että portti MM-joukkueeseen Norjan Lillehammeriin aukesi vielä samalle kaudelle. Norjasta tuli kelkkapujottelun MM-hopeaa, ja unelma Pekingin olympialaisista alkoi konkretisoitua toden teolla. No tuota unelmaa ei sitten kestänytkään kauaa, kun sain kuulla, että olympialaisiin vaaditaan kaksi vuotta voimassa ollut kilpailulisenssi, jota minulla ei siinä vaiheessa tietenkään vielä ollut. Suomessa Paraolympiakomitea teki kaikkensa lisenssin eteen, mutta Kansainvälinen Paraolympiakomitea päätti pitää kannastaan kiinni. Ei auttanut, vaikka olin laskenut lyhyen para-alppihiihtourani aikana molemmat siihen astisista Eurooppa Cupin kisoista maaliin ja podiumille. Mitään vaihtoehtoa Kiinaan ei siis ollut tarjolla. En nyt kuitenkaan ole jäänyt tätä alkupettymyksen jälkeen sen enempää vatvomaan, vaan todellinen tähtäin on jo siirretty Cortina d´Ampezzoon vuodelle 2026”, kertoo Nette.
Lopun ikää pyörillä
Olisi helppo päästää itsensä vähällä kysymällä, mikä kaikki on muuttunut onnettomuuden myötä. Jokainen lukija osaa varmasti kuvitella, että koko Kivirannan perheessä muuttui kaikki jollain tapaa tuona huhtikuisena iltapäivänä vuonna 2018, joten jutellaan siitä, mikä ei ole muuttunut.
”Kirjoitin ylioppilaaksi, hain ja pääsin Hankeniin opiskelemaan kauppatieteitä, lasken yhä edelleen ja kilpailen taas, saan asua kotona ja vietän melko normaalia tämän ikäisen ihmisen elämää. Kaipaan Hollannissa opiskelevaa poikaystävääni, ja reissaamme Suomen ja Hollannin väliä sekä kinastelen siskoni kanssa kuten ennenkin. Hän muuten oli minua sairaalaan katsomaan tullessaan päättänyt, ettei enää koskaan voi olla minulle mistään vihainen, koska minulle oli käynyt mitä kävi. En muista mitä, mutta jotain olin siskolleni Nannalle sairaalakäynnin aikana tiuskaissut sängyn pohjalta, josta Nanna oli ajatellut, että ei sittenkään hätää, ihan sama Nette tuo on. Ehkä suurin muutos kaikkeen on se, että asioiden tekemiseen menee enemmän aikaa ja asioita pitää suunnitella hieman enemmän etukäteen. Jos menen jonnekin uuteen paikkaan, niin on hyvä selvittää missä kerroksessa on wc, millaiset portaat mahdollisesti on ja miten muuten pääsen kulkemaan. Tämä on vaatinut myös jonkinlaista henkistä kasvua, joka osittain varmasti johtuu luonteestani, missä olen aina pyrkinyt suoriutumaan kaikesta itse. En edelleenkään oikein osaa pyytää apua tai aina edes koe sitä tarvitsevani, vaikka joku asia ehkä onnistuisikin helpommin, jos joku vähän jeesaisi. Isossa kuvassa elämä on oikeasti aika hyvin, vaikka kevät varmasti kerkeää tullakin, ennen kuin paperisota rikkoutuneista pyörätuolin talvirenkaista on saatu päätökseen”, päättää Nette.
Lopuksi
Näin viime kesänä tutun hahmon urheilukentän portin ulkopuolella. Portti oli lukossa, ja pyörätuolilla ei kentän pyöröovesta mahdu kulkemaan. Soitto kenttävalvojalle ja portti saatiin auki muutamassa minuutissa. Jäin kentän laidalle katsomaan, kun Nette rullaili monikymmenpäisen alppihiihtäjän alun luokse. Tuntui, että Nette tunsi heistä kaikki ja kaikki tunsivat Neten. Ei siksi, että hän liikkuu pyörätuolilla vaan siksi, että Netellä tuntuu olevan erityinen kyky olla läsnä sekä aina auttaa, neuvoa, kannustaa ja kuunnella näitä pieniä urheilijan alkuja.
Tällainen on idoli.
www.instagram.com/nettekiviranta/
Teksti: Teemu Moisio Kuvat: Nette Kiviranta ja Teemu Moisio
