Parhaat hiihtokeskukset löytyvät eittämättä Alpeilta tai Pohjois-Amerikasta. Moni keskus on kuitenkin kasvanut niin suureksi, että laskeminen on vain osa kokonaistarjontaa kaiken muun viihteen ohella. Turkissa sen sijaan pääsee edelleen kokemaan laskettelun tunnelmaa sen alkuperäisessä muodossa.
Turkista tulee monelle mieleen kebab ja aurinkorannat. Näin onkin, mutta laajassa maassa on monia yli 3000- ja 4000-metrisiä vuoria kruununaan Ararat, jonka korkeus on huimat 5165 metriä.
Isompia hiihtokeskuksiakin löytyy 10 kpl ja kun pikkukeskukset lasketaan mukaan on kokonaisluku jo 40. Nämä tiedot hallussani suuntasin ruotsalaisten ystävieni Axel Perssonin ja Daniel Breecen kanssa seikkailuun kohti Turkkia.
Kuin Alpeilla 100 vuotta sitten
Olimme valinneet ensimmäiseksi kohteeksi Bozdagin keskuksen ja saman nimisen kylän noin 1,5 tunnin ajomatkan päässä Turkin kolmanneksi suurimmasta kaupungista, Izmiristä, itään. Saapuessamme kylään, tuntui kuin olisimme siirtyneet osaksi Alpeista kertovia vanhoja kuvia, joita on lähes jokaisen hiihtokeskuksen rinneravintolassa.
Tunnelma oli erittäin autenttinen. Eläimet ja ihmiset liikkuivat sulassa sovussa ikivanhojen talojen lomassa eikä missään ollut tietoakaan turismista vaikka oltiin varsin lähellä miljoonakaupunkia. Mukulakivikadut kiemurtelivat kutsuvasti tutustumaan mitä seuraavan kulman takana olisi ja kaikkialla leijaili vahva elämisen tuoksu.
Turismi on Bozdagissa pienimuotoista ja suurin osa laskettelijoista tulee Izmiristä vain päiväretkille, jolloin hotellimajoitukselle ei ole tarvetta. Hotelleita Bozdagista löytyy vain kaksi, joista toiseen, Bozdag Döner Hoteliin, majoituimme.
Aamu alkaa sinisenä
Heräsimme miellyttävästi auringonsäteisiin, jotka tunkeutuivat ikkunaverhojen raoista huoneisiin. Aamiaisen ja vahvan turkkilaisen kahvin jälkeen siirryimme kohti hiihtokeskusta, joka sijaitsee noin 10 kilometrin päässä Bozdagin kylästä.
Tunnelma kohosi heti kun ensimmäinen vanha tuolihissi tuli näkyviin. Ihailimme hissiä, joka nousi noin 600 korkeusmetriä varsin jyrkän näköiselle vuorelle, jolla näytti olevan paljonkin tarjottavaa urheilulliselle laskijalle. Ja mikä parasta, vain kaksi autoa näytti olevan saapuneen ennen meitä.
Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa
Alun innostus laantui kun tajusimme, että kellohan oli jo kymmenen, eivätkä mitkään hissit toimineet vielä. Me hiihtoturistit olemme tottuneet siihen, että hissit aukeavat viimeistään yhdeksään mennessä, mutta asiat ovat Turkissa toisin.
Yhytimme erään työntekijän hissin konehuoneesta ja hän kertoi, että he tekevät nyt pieniä huoltotöitä kun ketään ei ollut tulossa mäkeen. “Ketään?”, kysyimme, tässähän me olemme.
“No te olette ensimmäiset ja kello on vasta kymmenen. Ottakaa rennosti ja juokaa vaikka kahvit, niin ilmoitan kun hissi on taas pyörimässä. Ei mene kuin hetki”, mies virkkoi hyväntuulisesti.
Turkkilainen hetki
Hetki on meille turisteille yleensä noin vartin mittainen aika, mutta täällä Turkissa käsite on selkeästi laveampi. Notkuimme kahvilassa lähes pari tuntia ennen kuin näimme ankkurihissin alkavan pyörimään. Ryntäsimme kiireesti ankkurihissin ala-asemalle ja pääsimme nousemaan noin parin sadan metrin verran ylöspäin.
Kurvailimme pahimmat poltteet pois tampparilla ajettuun pakkaslumiseen samettirinteeseen tiiraillen samalla korkeammalle nousevaa tuolihissiä, joka mahdollistaisi pääsymme laskijan kultamaille.
Sapiskaa
Juuri kun olimme päässeet ties monennenko kerran ankkurihissin yläasemalle, näimme, että tuolihissi rupesi pyörimään. Laskimme täyttä päätä suurpujottelutyyliin suoraan tuolihissille, jossa ei näyttänyt olevan henkilökuntaa, mutta se oli kuitenkin toiminnassa.
Mutta juuri kun olin avaamassa hissin porttia, kuulimme kovaa turkinkielistä komentelua. Emme ymmärtäneet sanaakaan, mutta kehonkieli kertoi, ettei hissiin kannattanut edes yrittää.
Pieni vihainen viiksimies viittoili meidät sivuun, jossa hänen englantia osaava kollegansa kertoi syyn. Ylemmälle hissilinjalle oli tullut iso lumivyöry, eikä turkkilaisilla ole samaa tietotaitoa lumivyöryjen suhteen kuin Alpeilla, joten he päättivät, ettei hissiä avattaisi yleisölle. Nyt se oli käynnistetty vain siksi, että rinnetyöntekijät pääsisivät merkitsemään kielletyn alueen.
Kun katsoimme tarkemmin rinnettä, huomasimme, ettei missään ollut lumivyöryaitoja tai tunneleita. Hissi oli vaan vedetty sopivaan kohtaan, jossa se palvelisi parhaiten. Ymmärsimme hyvin viranomaisten päätöksen vaikka meitä samalla harmittikin joutua jättämään ylärinteiden puuterit sikseen.
“No ei se mitään, meillä on auto ja kaksi viikkoa aikaa”, naureskelimme kun avasimme kartan, josta valitsimme Davrazin seuraavaksi kohteeksemme.
Yli 700 korkeuserometrin Davraz & Saklikent
Davraz ei ole iso, mutta huomattavasti kehittyneempi keskus kuin Bozdag. Heillä on tarjota jopa internetistä löytyvä hissikartta, jota tutkailemalla huomasimme, että keskus tarjoaa parhaimmillaan jopa yli 700 metriä korkeuseroa 1600 metristä alkaen. Paikka näytti muutenkin sellaiselta, että laskijan hyväksi on tehty paljon vaikka siellä oli vain kaksi virallista rinnettä.
On hieman outoa, että keskukset panostavat miljoonia euroja infrastruktuuriin maassa, jossa laskettelu ei kuitenkaan ole massojen laji. Me pääsimme nauttimaan hyväkuntoisista hisseistä varsin jyrkissä, jopa mustissa rinteissä käytännössä vailla muuta seuraa. “Mistä ihmeestä keskus tekee toimeentulonsa?”, ihmettelin kun puikkasin löytämäämme mäntymetsikköä aivan rinteiden alaosassa.
Männikössä riitti kurvailtavaa koko iltapäiväksi, mutta keskus sopii paremmin päiväkohteeksi kuin pidemmän ajan lomakohteeksi, sillä pari rinnettä tarjoaa aika vähän tekemistä ja jos lunta ei ole tarpeeksi, niin homma muuttuu vaikeaksi.
Kohti Saklikentia
Davrazista noin kolmen tunnin ajomatkan päässä sijaitsee Saklikent, jossa olin vieraillut aiemmin vuonna 1993 ensimmäisellä Turkin vierailullani. Niistä ajoista Turkki on kehittynyt huomattavasti ja sama näkyi myös Saklikentissa.
Vuonna 1993 merkittävässä roolissa ollut ankkurihissi oli purettu ja tilalle oli rakennettu korkealle kurottava moderni itävaltalainen tuolihissi. Istahdimme hissiin ja kyytiin kiirehti vielä paikallinen laskija huomattuaan, että olemme ulkomaalaisia.
Baki Karaçayksi esittäytynyt mies paljastui erittäin innokkaaksi ja taitavaksi laskijaksi. Hän näytti meille paikkoja ja laski jokaista reittiä kuin olisi ollut osa sitä.
Oli todella hienoa päästä kokemaan laskemista näin hyvin paikat tuntevan kanssa, joka veti joka laskulla oikeista naruista löytäen makoisaa lunta sekä hienoja maaston muotoja. Laskupäivän jälkeen hän ehdotti, että lähtisimme kaikki yhdessä viihtymään Antalyan vanhaan kaupunkiin – ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Muinaisen Antalyan lumoissa
Antalya on perustettu jo 150 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja siellä on noin miljoona asukasta. Kaupungissa on lukuisia arvokkaita arkeologisia kohteita sekä erittäin tunnelmallinen vanha kaupunki.
Baki johdatti meitä kapeilla kujilla maistattaen aina välillä erilaisia mezejä ja esitellen meitä ystävilleen. Muutaman ravintolan tarjoamisten jälkeen vatsamme olivat niin täynnä, että pysähdyimme eräälle aukiolle lepäämään. Baki otti repustaan pullon paikallista viinaa, rakia, jota hän tarjosi digestiiviksi tukalaa oloa helpottamaan. Lisämausteeksi illanviettoon Bakin ystävät toivat meille kitaran, jolla rupesin välittömästi tapailemaan ikivihreitä.
Koko aukiolla ollut väki tuli seuraamaan esitystä ja vaihdoimme kappaletta lennossa samalla kun kitara kulkeutui aina uudelle soittajalle. Iloittelu oli aivan maagista ja soitto jatkui pikkutunneille.
Matka jatkuu
Roadtrip-henkiseen kiertomatkaan kuuluu monta kohdetta. Antalyan iloista selvittyämme lähdimme kohti Tahtali-nimistä vuorta, joka sijaitsee vain 20 kilometrin päässä Välimerestä ja kurottaa 2365 metriin. Paikka ei ole varsinainen hiihtokeskus, mutta huipulle vie vuonna 2006 rakennettu hissi ja hyvänä lumitalvena sieltä on mahdollisuus laskea alas omalla vastuulla.
Nousimme näköalaturistien kanssa ylös sukset mukanamme ja saimme osaksemme kummeksuvia katseita. Olin kuitenkin varma, että vuorelta tulisi hyviä linjoja alas, sillä sen profiili oli erittäin laskijaystävällinen.
Kun Bozdagissa viranomaiset olivat hyvinkin varovaisia, eivät Tahtalin hissimiehet muuta kuin hymyilleet meille, mutta toki korostivat, että laskut tapahtuvat omalla vastuulla. Emme yksinkertaisesti voineet vastustaa kiusausta laskea alas katsellessamme horisontissa vilkkuvaa Välimerta.
Sää muuttuu
Vaikka aamu oli alkanut kirkkaana, alkoi mereltä työntyä pikkuhiljaa pilviä kohti Tahtalia. Päätimme, että laskisimme muutaman lähikurun ja kiipeäisimme takaisin hissille, jotta pääsisimme turvallisesti alas. Pilvessä harhailu tuntemattomalla vuorella ei houkuttanut.
Oli mahtava tunne kurvailla auringon sulattamaa firniä muutaman sadan korkeusmetrin verran kun edellisen illan mezet kuplivat vielä vatsassa. Laskeminen oli sopivan leppoisaa ja ehdimme neljässä tunnissa laskemaan kolme kierrosta ennen kuin pilvet olivat nousseet jo liian korkealle.
Viimeisenä pysäkkinä vanha tulivuori Erciyes
Olimme saaneet nauttia Turkissa mitä erikoisimmista laskupaikoista, mutta vielä viimeisenä meitä odotti lähes 4000-metrinen Erciyes, jossa hiihtämiseen on todella panostettu 13 hissin voimin, joista kaksi on isoja gondoleita. Näiden lisäksi lapsille on tarjolla kolme mattohissiä.
Korkeuseroa keskuksessa on komeat 1258 metriä yläaseman ollessa 3346 metrissä. Koska Erciyes on iso keskus Turkin mittapuulla, olimme varanneet siihen tutustumiseen muutaman päivän.
Laskeminen tapahtuu käytännössä sammuneen tulivuoren kraaterin reunoilla ja rinteet ovat hyvin hoidettuja. Yläasemalta lähtee varsin jyrkkä musta rinne, mutta muuten rinteet ovat loivia ja sopivat hyvin paikallisten taitotasoille. Meidän vierailumme aikana lumitilanne ei ollut mitenkään erityisen hyvä, joten päädyimme vain kurvailemaan rinteillä.
Vuoren huipulla on erikoinen nähtävyys, luola, jossa bysanttilaiset munkit ovat harjoittaneet uskonmenojaan, mutta sinne meneminen on parempi tehdä kesäaikaan.
Erciyesissä laskee selvästi hieman vauraampi kansanosa, sillä keskuksen lukuiset hotellitkin olivat uusia ja laadukkaita. Täällä selkeästi huomaa kehityksen, joka osaltaan tasapäistää tunnelmaa vaikka Erciyes onkin edelleen eksoottinen verrattuna esimerkiksi Alppien keskuksiin.
Jos haluat kokea Turkissa laskemisen aidoimmillaan, niin suosittelen menemään nyt ja laskemaan pienemmissä keskuksissa. Samalla pääset tutustumaan maan mittavaan kulttuuriperintöön ja mahtaviin ihmisiin.
JIMMY PETTERSONIN MATKASSA
Jimmy Petterson tutustuttaa juttusarjassaan EDGEn lukijat erilaisiin laskettelukulttuureihin ympäri maailmaa.
