Julkaistu alunperin lehdessä 4/2020
Autolautta Finnstarin kansi jurisi tutusti, kun ajoin laivaan sateisena maaliskuun alun aamuna. Edessä olisi kauan odotettu ja suunniteltu kuukauden kiertomatka Alpeilla. Lumitilanne oli loistava, ja vatsanpohjassa kihersi lupaavasti. Unelmat puuterilaskuista vaihtuivat kuitenkin nopeaan pakomatkaan maailman mullistuessa uuden ja ennestään tuntemattoman viruksen vuoksi.
DDR kauneutta
Oberwiesenthal, Kleinwalsertal, Lenzerheide-Arosa ja Disentis. Olin raapustanut virtuaaliseen muistikirjaani keskukset, jotka olivat syystä tai toisesta jääneet vuosien varrella väliin. Nyt olisi oiva tilaisuus kuitata vanhat velat. Ohi oli ajettu monta kertaa ja aina muistutettu, että jonakin talvena käydään tuolla ajan kanssa. Nyt olisi aikaa.
Isäni oli joskus ”vanhaan huonoon aikaan” vieraillut DDR:ssä ja tuonut minulle tuliaisiksi maan talviurheilukeskuksia käsittelevän opuksen. Oberwiesenthalia kehuttiin mannermaiseksi kohteeksi, ja nyt olin päättänyt ottaa selvää, pitikö harppi & sirppi -koneiston kuvaus paikkansa. Räntäinen sade piiskasi 60-70 -luvun hotellirakennuksia Erzgebirgen vuoristossa aivan Tsekin rajan tuntumassa. Vaikka muutama urhea suksituristi uhmasi kelvotonta säätä Fichtelbergin rinteillä, päätin pitää sukset pussissa. Nukkavierut derkkutalot vain latistivat hiihtohaluja. Honeckerin näkemys mannermaisesta matkailukeskuksesta oli odotetusti yliampuva, eikä tilanne ollut sen parempi pari kilometriä rajan toisella puolella. Sumun keskellä kolkutteli vanha ankkurihissi kiskoen muutamaa urhoollista räntävaipan sisään. Muutama tunti, niin olisin oikeilla Alpeilla.
Alun perin suunnitelmissani oli käväistä työkeikalla Cortinassa alppihiihdon MM-kisoissa, mutta vähitellen alkoi näyttää siltä, että kisat jäävät pitämättä koronaviruksen levitessä pitkin pohjoista Italiaa. Muutoin tilanne näytti rauhalliselta, ja matkasuunnitelmani tuntui edelleen pätevältä.
Lingon sisään
Lunta tippui taivaalta isoina hiutalekasoina, kun sompailin Sankt Antonin kapeita kujia kohti hotellia, missä tuttu porukka jo odotteli parin päivän hiihdon jälkeen. Keli vaikutti lupaavalta Arlbergin lumitaskussa, ja mieli paloi ylös vuorille.
Vaikka uutisissa seurattiin jo suhteellisen tarkasti koronaviruksen etenemistä, ei mikään tuntunut häiritsevän tirolilaiskylän normaalia sesonkielämää. Ruotsalaisnuoria käveli äänekkäästi uudenkahisevissa kuoriasuissaan ylileveät sukset olalla kuten aina ennenkin. Näytti, että Norröna ja Helly Hansen olivat tänä sesonkina suosiossa.
Uudet hissit tekivät retkeilystä entistäkin luistavampaa. Muutaman talven takainen Flexenbahn-hisssi oli poistanut kokonaan epävarman bussimatkan Flexenpassin yli. Hissi mukavoitti paluuta Lech/Zürsistä takaisin Antonin vilinään. Tämän vuoksi maileja kertyi ripeästi suksien alle. Tuttu lounastauko Stubenissa ja moikkaus Hannes Schneiderin patsaalle.
Schindlergratit alkoivat peittyä lumituiskuun, eikä edessä olevaa hissiankkuria enää erottanut kunnolla. Totesimme kaverini kanssa, että täällä jos missä ollaan kaikilta viruksilta suojassa. Tuntui kuin kaikki olisi kuten aina ennenkin, ja suuntasimme laskun päätteeksi Sennhütten afteriin, jonka käsikirjoitus on pysynyt muuttumattomana kaikki vuodet. Ehkä biisilistaa on aavistuksen verran modernisoitu. Fohrenburger virtasi ja monot kolisivat.
Illalla hotellin saunassa käväisi mielessä ajatus, että olisiko sittenkin kannattanut jättää Sennhütte väliin, mutta pohdinta hukkui löylyihin. Ruokapöydän ääressä tilanne alkoi kuitenkin paljastua, sillä normaalisti tupaten varatussa Schwarzer Adlerissa oli vain muutama illallispöytä täynnä. Yhdessä oli toinen suomalaisseurue.
Seuraavana päivänä tapasin itävaltaiskaverini, joka ei edes viitsinyt puhua viruksesta, vaan totesi epämääräisesti, ettei ole mitään syytä huoleen. Muutama kilometri etelään päin tilanne oli kuitenkin aivan toinen. Ischglistä alkoi kuulua hälyttäviä huhuja virusepäilyistä, jotka paikallistettiin afterski-baariin. Ei kulunut kuin muutama tunti, ja kaikki tiedotusvälineet syytivät pelkkää koronauutisointia. Tilanne eskaloitui hurjaa vauhtia, ja seuraavaksi olikin puheenaiheena koko Ischgliin johtavan Paznautalin eristäminen. Silti Antonissa uskottiin, että siellä tilanne on hallinnassa eikä syytä huoleen ole.
Kun aamu koitti, ilmeet olivat kaikkialla vakavat. Tieto, että Paznautalin lisäksi myös Sankt Antonissa hissit suljetaan välittömästi, oli kaikille shokki. Sulkuaalto levisi koko Tiroliin ja vähitellen oli kaikkien uskottava, että nyt oli tosi kysymyksessä. Kitzbühelin hissiyhtiön pomo valitti uutisissa, miten heitä ei ollut asiassa konsultoitu ja miten tästä nyt selvitään. Taitavana vuorikiipeilijänä tunnettu liittokansleri Kurz ei ollut kursaillut reittivalintaansa Wienissä, vaan käsky oli nopea ja ankara. Kausi oli Tirolissa ohi. Legendaarisen Bahnhofin ikkunoissa oli verhot ja ovi säpissä.
Kurz vei lopulta toimet niin pitkälle, että syksyllä tuli määräys, ettei alkavana talvena sallita julkista after skitä, vaan palataan lähes 60-luvun Suomen tasolle. Alkoholia saa vain ruuan kanssa eikä nahkahousuhumpan tahtiin särvitä pelkkää olutta.
Evakkotie
Toimittajaystäväni kuvaili tilannetta hämmentyneeksi, kun määräys valkeni kaikessa karuudessaan. Koko Paznautal ja Anton eristetään sekä ulkomaalaiset häädetään pois yhden päivän aikana. Paikalliset ja kausityöläiset asetettiin ensiksi 14 vuorokauden karanteeniin, joka venyi joillakin jopa pariksi kuukaudeksi.
– Oli jotenkin surrealistista ajaa taksilla kohti Innsbruckin lentokenttää, kun ”uudella rajalla” päivysti useampi poliisiauto ja itävaltalaistyyliin järeät aseet olivat selvästi esille. Passit tarkastettiin, ja moni itävaltalaisessa rekisterissä ollut auto käännytettiin takaisin. Turha kai mainita, ettei keskusteluita paljon käyty. Viittaus kädellä ja U-käännös takaisin. Kentällä paperit tarkastettiin vielä kerran, ja läpipäässeille jaettiin kasvomaskit, hän kertasi tapahtumia.
Ei oltu vielä edes maaliskuun puolivälissä, mutta toiminta oli määrätietoista ja koko ajan pysyttiin kärryillä, missä mennään. Olivatpa määräykset tai toimintatavat kuinka onnistuneita tahansa, niin itse ei tarvinnut paljon miettiä. Valitettavasti myöhemmin alettiin epäillä, oliko Ischglin virkamiesjohto pimittänyt tietoja viruksen aiemmasta esiintymisestä matkailutulojen häviämisen pelossa ja siksi kuntaa kohtaan ollaan nyt puuhaamassa joukkokannetta.
Itse olin paennut Antonista edellisenä päivänä soitettuani Saalbachiin, johon olin suuntaamassa parin kaverini kanssa pitkäksi viikonlopuksi.
– Willkommen. Mehän sijaitsemme Salzburgerlandissa, eivätkä Tirolin ongelmat koske meitä, toivotettiin ystävällisesti.
No sinne sitten alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Jotain oli kuitenkin pahasti vialla, sillä pysähtyessäni Saksan puolella vanhassa kotikaupungissani Mindelheimissa tavaratalon vessapaperihylly oli aivan tyhjä.
Yksityisrinteet
Kuluikin vain vuorokausi, kun Saalbachin viranomaiset saivat saman monisteen kuin tirolilaiskollegansa. Hissit suljetaan koko maassa sunnuntaina 15. maaliskuuta. Ei neuvotteluja, asiantuntijakinaamista eikä telkkaripaneelia. Menkää nyt mäkeen, jos haluatte vielä nauttia hiihtämisestä. Viikonlopun jälkeen se on ”Schluss.”
Onneksi olin varannut tilavan huoneiston tutusta Schloss Kammerista Maishofenissa, jonne majoittauduimme riittävien ruokavarastojen kanssa. Ei baareja eikä ravintoloita enää tällä reissulla. Onneksi Kammerissa on erinomainen saunaosasto, jossa ei tietenkään käynyt enää ketään muita kuin me.
– Olen hiihtänyt Saalbachissa 70-luvulta asti enkä ikinä ole kokenut, että Schönleitenin one-sixty-five on lähes koskematon vielä iltapäivällä, ihmetteli amerikkalaisystäväni Jimmy.
Oikeassahan hän oli, sillä puoli neljän aikaan lauantaina ainoat suksenjäljet tuolla rinteellä olivat oman seurueemme piirtämiä. Täysin absurdia, sillä olimme yhdessä maailman vilkkaimmista hiihtokeskuksista keskellä huippusesonkia täydellisessä auringonpaisteessa. ”Kaiserwetter” sanoisi itävaltalainen normaalitilanteessa. Lasku Leogangin puolelle toi saman tuloksen. Koko Asitzgipfelin tuolihissi oli aivan tyhjä eikä rinteellä näkynyt ketään. Ei vaikka käänteli päätä kuinka eri suuntiin. Kokemus, joka tuskin toistuu tässä elämässä. Silti siitä ei osannut nauttia täysin rinnoin.
Pakoretki Euroopan halki
Venytimme viimeistä laskuamme aivan loppuun saakka ja seurasimme haikeina, miten maailmankuulu hiihtokeskus alkoi valmistautua historialliseen sulkuunsa. Sitten puhelin piippasi, ja Süddeutsche Zeitungin uutispalvelu kertoi, että Saksan raja suljettaisiin seuraavana aamuna kahdeksalta. Lehden uutiset ovat niin luotettavia, että niitä oli tälläkin kertaa syytä uskoa.
Tarkoitus oli kuljettaa seuraavana päivänä kaverini Münchenistä lähtevään iltakoneeseen kohti Helsinkiä. Tuntui kuin jokin tuntematon uhka olisi painanut meitä jatkuvasti eteenpäin, ja nyt aloin lopullisesti tajuta, että kuukauden reissu katkeaa nyt pahemman kerran. Ei Disentistä eikä loppuhuipennusta Tarentaisen laaksossa. Saunan jälkeen pakkasimme auton ja lähdimme vielä yönselkään kohti Saksaa, jonne saavuimme ilman kommelluksia.
Jouduin tekemään karvaan päätöksen. Soitin Finnlinesille, jonka ymmärtäväinen virkailija ystävällisesti varasi minulle paluulipun Travemündestä vielä saman illan laivaan. Kaksi päivää myöhemmin saavuin Helsinkiin eikä mikään viitannut satamassa maailmaa kohta kurittavaan pandemiaan. Ei tiedotteita, ei maskeja, ei mitään. Heitin suksipussin kotini autotalliin ja aloitin usean viikon karanteenin kesäasunnolla.
Sinnikkyys palkitaan
Virus tuhosi paitsi unelmamatkan mutta myös keväisen skinnauskeikan Stubaissa. En kuitenkaan antanut sen lannistaa. Rajat sulkeutuivat ympärillämme eikä enää ollut pääsyä Riksgränsenille, Narvikiin tai Lyngeniin. Mutta vielä oli yksi mahdollisuus, kun Suomen Lappi tarjosi mahdollisuuden päättää historiallinen hiihtokausi arvokkaasti.
Toukokuun viimeisenä päivänä kurvasimme Kilpisjärvelle ja kävimme turhaan anomassa maahanpääsyä Norjan rajalla. Sitten otimme kartat, kiinnitimme skinit ja nautimme Mallan ja Saanan ympäristön laskuista täydellisessä kevätsäässä. Tihruilin Saanan huipulta kohti horisontin Tiermbisvarria, jonka ensilaskut kauan sitten muistuivat äkkiä mieleeni.
Auringon hivellessä hikisiä jalkoja yli 20 asteen lämmössä mökin terassilla tuntui kuin maailma ja sen uudet murheet olisivat jossain kaukana. Suuresti kunnioittamani, nyt jo edesmennyt alppihiihdon pioneerimme Seppo Santala sanoi viisaasti: ”Hiihtää voi aina.”
Kyllä Seppo tiesi.
Teksti ja kuvat Tatu Lehmuskallio
