Pohjoisen Laivaston ydinsukellusveneiden tukikohta, arviolta noin 400 ydinkärkeä, kaivosteollisuuden hylkäämiä jäisellä tundralla seisovia neuvostohenkisiä betonikaupunkeja, poroja ja saamelaista mystiikkaa, jylhiä pyramidin muotoisia vuoria, upeita kallioiden reunustamia kuruja ja paikallista vapaalaskukulttuuria.
Mielikuvani ja ennakko-odotukseni tulevasta laskukohteesta pyörivät päässäni, kun kahden pakettiauton kolonnamme lähestyi Sallan rajanylitysasemaa. Rutinoituneiden venäläisten kuljettajien ansiosta rajamuodollisuudet sujuvat kuitenkin jouhevasti ja näemme kohta auton ikkunoista sotien jälkeen rajan toiselle puolelle jääneen vanhan Sallatunturin komean siluetin.
Hetken päästä auton tuulilasiin ilmestyvät vielä jylhemmät vuoret – ne kuuluvat Kuolan Niemimaalla sijaitsevien Hiipinätuntureiden, noin 1300 km2 laajuiseen tunturimassiiviin. Paikallisoppaamme Alexie Dianov on kasvanut aivan Hiipinätunturien kupeessa Montsegorskin kylässä, jossa hän kuului nuoruusvuosinaan paikalliseen alppihiihtoseuraan.
Meille muille, mukaan lukien suomalaisoppaallemme Vesa Rouvilalle, kanssamatkustajilleni Samille ja Tonille – puhumattakaan toisen auton kuudesta australialaisesta – alue on täysin tuntematonta.
Kaivoskaupunki Kirovsk
Noin neljän tunnin matkan aikana ohitamme mm. jääpeitteisen Vienanmeren ja Apatiitin kaivoskaupungissa sijaitsevan massiivisen tehdasalueen, joka on tundraympäristössään surrealistinen näky. Lopulta saavumme alueen hallinnolliseen keskukseen Kirovskiin, jossa on tätä nykyä noin 30 000 asukasta.
Nousemme autoista keskellä kaupunkia ja kävelemme katetut rappuset ylös hotelli Severnajaan, jonka kirkkaan vihreä väri ja uusklassinen arkkitehtuuri tuovat mieleen Pietarin.
Kaupungin tasokkaimmasta hotellista löytyy myös hyvä aulabaari ja -ravintola, jonne kokoonnumme. Australialainen matkailualan yrittäjä Jared Dowson, 43, tarinoi oluttuopin ääressä edellisestä, Iraniin suuntautuneesta laskumatkastaan: ”ihmettelin aamuisin, miten voikin olla näin freesi olo”, Jared hämmästelee.
Hyvä olo johtui persialaisen kulttuurin sanelemasta tiukasta after ski-juomakiellosta. Jotenkin aavistelen, että Kirovskissa tätä ongelmaa ei tule olemaan.
Aavisteluni käyvät toteen, kun jutustelun jälkeen istun suomalaisten ja paikallisopas Alexien kanssa ruokapöytään. Otan Alexien vinkistä alkuruuaksi turskanmaksasalaatin, jonka hyviä puolia on kuulemma se, että rasvainen maksa muodostaa vatsalaukkuun vodkalta suojaavan kalvon.
Heti perään hän ehdottaakin, että paikalliseen tapaan voisimme saman tien tilata pullon vodkaa yksittäisten juomien sijaan. Ruuat ovat maittavia ja hintataso halpa.
Big Wood
Seuraavana aamuna herään aikaisin ja käyn tutustumassa jalkaisin Kirovskiin. Kaupungin hieman ränsistyneet pietarilaishenkiset talot muodostavat auringon kultaamassa pakkaskuurassa upean kontrastin ympäröiville läheisille vuorille. Entinen kaivoskaupunki näyttää lauantaiaamuna hiljaiselta – vain jokunen koiranulkoiluttaja on liikkeellä. Naapuritalon toisen kerroksen ikkunasta pauhaa tekno: bileet eivät ole vieläkään ohi.
Kello kymmeneltä olemme saaneet porukan kasaan ja saavumme Kirovskin ykköshiihtoalueelle Big Woodiin. Ostettuamme noin parikymmentä euroa maksavat päiväliput istumme sveitsiläiseen huippumoderniin, Porschen penkeillä varustettuun kuomulliseen tuolihissiin. Big Woodin hiihtokeskus ja sen infrastruktuuri vaikuttavat modernilta.
Testaamme muutaman laskun verran pohjoispuolisia eturinteitä, joille kertyy pituutta noin 1700 metriä ja korkeuserometrejä hieman vajaa 500. Rinteet ovat hyvässä kunnossa ja soveltuvat hyvin vauhdikkaaseen carving-laskuun. Sitten suuntaamme laskijan oikealle sijaitsevalle hiihtoalueelle, jossa on rinteiden välissä useita luonnon muovaamia u-kaaren muotoisia kuruja. Kovan lumen päälle satanut lumi pöllyää, kun ryhmämme käy tekemässä käännöksiä kurujen reunoilla.
Seikkailuntuntua
Myöhemmin, kun muut ovat tauolla, käymme Vesan kanssa kartoittamassa aluetta lisää ja siirrymme hiihtoalueen ulkopuolelle, lähemmäs järveä. Saavumme rotkomaisen kurun reunalle, josta joudumme kiipeämään hieman ylämäkeen päästäksemme kuruun sisään. Leppoisan alun jälkeen rinne jyrkkenee äkillisesti ja teemme varovaisia käännöksiä, sillä emme tiedä mitä alapuolella odottaa.
Kun lopulta uskaltaudumme laskemaan suppilomaisen jyrkänteen läpi, pääsemme pienen pudotuksen jälkeen jatkamaan laskua kapeassa, korkeiden kallioiden reunustamassa rännissä. Kuru on kuin kaukoputki ja sen toisessa päässä avautuu näkymä Kirovskin neuvostohenkiseen kaupunkiin, sen taustalla kohoaviin jylhiin vuoriin ja viereiseen lumipeitteiseen järveen.
Maisema on henkeäsalpaava ja eroaa täysin mistään, mitä olen aiemmilla laskumatkoillani kokenut. Laskun jälkeen kävelemme Vesan kanssa hymyssä suin sukset olalla tien viereistä korkeaa lumipenkkaa seuraten takaisin keskukseen hyvin ansaitulle lounaalle.
Hirsirakenteisen rinneravintolan tunnelma on välitön ja tuo mieleen Lapin kohteet pari-kolme vuosikymmentä sitten. Borssikeitto, venäläinen piirakka ja tuplaespresso lämmittävät mukavasti ja vaihdamme pari sanaa myös naapuripöydän keski-ikäisen venäläismiehen kanssa, joka on lentänyt tänne hiihtolomalle Moskovasta.
Kirovsk on kuulemma suosittu kohde moskovalaisten ja pietarilaisten laskettelijoiden keskuudessa. Junallakin pääsee, mutta matka Pietarista kestää kaksi päivää.
Kukisvumchorr
Hylätty graffitien peittämä betonikerrostalo seisoo hiljaa sumussa, tyhjästä ikkuna-aukosta sisään katsoessa näkee lumikinokset ja taaempana luimistelevat kulkukoirat. Ympäröivän kaivoskylän avolouhos ja teollinen miljöö eivät tuo mieleen talviurheilua. Kivenheiton päässä sijaitsee pieni Kukisvumchorrin hiihtokeskus, josta paikalliset käyttävät myös nimeä 25 – niin monta minuuttia automatka Kirovskista tänne kestää.
Pian niin suomalaiset kuin australialaisetkin ryhmämme jäsenet ovat nousseet hiihtoalueen parilla ankkurihissillä lähelle 890 metrissä sijaitsevaa Kukisvumchorrin huippua. Rinteitä tai hissejä ei ole montaa, mutta rinneprofiili on jyrkkä ja rinteiden ulkopuolisten laskualueiden potentiaali on hyvä. Hernerokkamainen sumu ja jyrkät rinteet tekevät laskemisesta kuitenkin haastavaa.
Niinpä, kun Alexie vinkkaa minulle keskuksessa samana päivänä järjestettävästä Freeride World Tourin Qualifier -vapaalaskukilpailusta, kiinnostun heti. Kiipeämme Alexien kanssa hissin yläasemalta kohti vuoren huippua ja sen toiselta puolelta avautuvaa kisaseinää. Noin vartin kiipeämisen jälkeen tapaamme kisaseinän yläpuolella hääräävät Alexandre Bykovin, Andrey Vishnevskiyn ja Artem Nagornovin.
Kisoja tuomaroivat miehet ovat matkalla kiinnittämään sponsoribannereita kilpailupaikalle. Alexien tulkkauksen avulla sovin lähteväni heidän mukaansa ja tapaavani Alexien myöhemmin ala-asemalla.
Epävarmuutta
Kaikki tapahtuu spontaanisti ja yhtäkkiä olen jo laskemassa sumussa kuorilumella olevaa noin 40 asteista vapaalaskukisaseinän yläosaa, joka näyttää alempana suppiloituvan kapeampaan kallioiden väliseen kruksikohtaan. Hetken epäröin, mutta jäljellä ei ole muita vaihtoehtoja, kuin laskea alaspäin, varovaisesti lunta tunnustellen. Puolessa välissä laskua sumu hälvenee sen verran, että näen ympäröivät komeat maisemat.
Laskun jälkeen odotamme rinteen alapuolella sijaitsevassa vaivaiskoivikossa hetken, kunnes paikalle saapuu kisaisäntien tilaama moottorikelkkakyyditys. Tartun yhteen kolmesta naruista, jonka jälkeen viiletämme kelkan vetäminä takaisin 25:n ala-asemalle.
Koko ryhmämme on kerääntynyt ala-aseman nostalgiseen hirsiravintolaan, jossa paikalliset vapaalaskijat valmistautuvat tulevaan kisaan. Kirovskista kotoisin oleva, mutta Pietarissa asuva Andrei Kutcival, 48, osallistuu lautasarjaan. Hän kyselee ryhmältämme mistä olemme kotoisin ja hymyilee vastauksena leveästi peukaloa näyttäen – ja ottaa rohkaisuryypyn.
Illan päätteeksi Alexie on varannut meille pöydät Kirovskin keskustassa sijaitsevasta suositusta Gamardzhoba-nimisestä georgialaisesta ravintolasta. Tummanpuhuva sisustus on tyylikäs ja listalta löytyy palanpainikkeeksi mm. ranskalaista siideriä ja belgialaisia Lambic -oluita.
Gruusialaisten perinneherkkujen nauttimisen lomassa kysyn australialaiselta 28-vuotiaalta dieselmekaanikko Michael Laurielta hänen ja tyttyöstävänsä Laurenin motiivia lähteä laskumatkalle arktiseen Venäjään.
”Minulla oli paljon stereotypioita maasta ja halusin nähdä pitävätkö ne paikkansa”, Michael vastaa. Neuvostoarkkitehtuuri on ollut odotusten mukaista, mutta matka on hänen mukaansa ylittänyt odotukset ja myös muokannut luutuneita käsityksiä: ”Tämäkin ravintola voisi ihan hyvin sijaita keskellä Sydneyä.”
Teksti ja kuvat: Jaakko Järvensivu
