Teksti ja kuvat: Teemu Moisio
Telemark-hiihdon historia niin sanotusti huvin ja urheilun kannalta ulottuu 1800-luvun puoliväliin Norjaan, jossa telemark-hiihtotekniikka oli ollut aikaisemmin vain tapa liikkua vuorilla. Nykyaikaisen telemark-hiihdon isänä pidetään Telemarkin maakunnasta kotoisin olevaa Sondre Norheimia, joka vuonna 1868 voitti Norjan ensimmäiset kansalliset hiihtokilpailut itse kehittämiensä välineiden ja niin sanotun telemarkilaisen käännöstekniikan turvin. Norheim oli muutoinkin aktiivinen alamäkihiihtomies, josta juttua piisaa internetin syövereissä vaikka kuinka ja paljon, jos vain haluaa hakukonetta käyttää. Telemark-hiihto jäi kuitenkin vuosiksi unholaan ja vain harvojen lajiksi, kunnes noin 100-vuotta lajin ensiesiintymisestä se herätettiin henkiin yhdysvaltalaisten 1970-luvun vapaalaskijoiden toimesta.
Telemark oli aina 1990-luvulle saakka melko harvinainen harrastus, kunnes laji yleistyi välineteknologian kehittymisen myötä. Vielä tänä päivänäkin kuulee puhuttavan heistä, jotka ovat aloittaneet lajin 65 millimetriä leveällä suksella ja nahkamonolla sekä heistä, jotka ovat löytäneet lajin vasta nykyvälineiden aikana. Tänä päivänä telemark-kenkä on lähes yhtä jäykkä kuin alppihiihdon vastaava ja täysin muovinen. Varsinaisia telemark-hiihtoon suunniteltuja suksia ei valmisteta enää juuri lainkaan, vaan lajia harrastetaan täysin normaaleilla alppisuksilla.
Telemarkin lyhyt oppimäärä
Telemark-hiihdon perusasento ei juuri poikkea alppihiihdon vastaavasta. Laskija seisoo hieman päkiöillä ja sääret hakevat tuntuman monojen etuläpistä. Polvet ovat hieman koukistettuina ja kädet kevyesti edessä. Suksien väliin jätetään noin hartialeveyden verran tilaa, jotta telemarkin käännöstekniikalle jää riittävästi tilaa.
Telemark-käännöksessä hyvin suureen rooliin nousee laskijan rytmi ja vartalon liike. Itse käännös ei pienen harjoittelun jälkeen ole mitenkään vaikea, mutta se vaatii laskijalta koko vartalon käyttöä. Hyvä tapa lähteä hakemaan tuntumaa käännöstekniikkaan on laskea esimerkiksi loivahkossa rinteessä viistolaskuna jalkoja vuorotellen suoraan polvesta alas koukistaen. Koukistettava polvi kuvaa tässä käännöksen sisäpuolen jalkaa, jonka reisi jää pystysuoraan asentoon ja polvi muodostaa 90-asteen kulman. Jos polvi jää liian eteen, on laskuasento liian takapainoinen, ja jos taas polvi ”karkaa” liian taakse, on paineen saaminen sisäsukselle hankalaa ja suksen hallittavuus vaikeutuu. Oikea asento löytyy, kun laskija näkee alaspäin katsoessaan koukussa olevan, kuvitellun sisäsuksen, polven kärjen sekä kuvitellun ulkosuksen monon kärjen. Tässä harjoitteessa laskijan ylävartalo muodostaa selästä kevyen kaaren eteenpäin, vatsalihakset pysyvät aktiivisina ja kädet ovat kevyesti edessä tasapainottaen asentoa. Tätä harjoitetta on hyvä toistaa niin kauan, että koukistusten välinen vuoronvaihto on rytmikästä ja liike sujuvaa.
Käännös
Kun rytmi ja liike alkaa löytyä, on aika alkaa kääntämään suksea. Toisin kuin alppihiihto-käännöksessä, telemarkissa laskijan painopiste jakautuu enemmän molemmille suksille. Käännökseen lähdetään perusasennosta ja jalat hieman vajaan hartialeveyden verran toisistaan irrallaan. Aloittelija voi pilkkoa käännöksen useampaan vaiheeseen ja edetä vaihe vaiheelta käännöksen läpi. Vauhdin kontrolloimiseksi käännöksen voi aloittaa aurakäännöksellä, jossa ulkosuksi ohjaa käännökseen. Laskija voi kuvitella eteensä esimerkiksi kellotaulun, jossa kello kaksitoista kuvaa oikolinjaa. Oikealle käännyttäessä auran ollessa noin kello kahden kohdalla, laskija koukistaa sisäpolvesta alas ja antaa sisäsuksen samalla siirtyä aurasta ulkosuksen rinnalle. Kun sukset ovat rinnakkain, on myös käännös valmis. Tämän jälkeen laskija nousee ylös, ottaa uuden aura-asennon ja toistaa saman liikesarjan, mutta vasemmalle kääntyen kohti kello kymmentä, jolloin taas sisäsuksen polvi koukistuu kohti telemark-asentoa.
Kun käännös on otettu auraa apuna käyttäen haltuun, voi laskija siirtyä seuraavaan harjoitteeseen, jossa keskitytään jo enemmän ylävartalon liikkeeseen sekä oikeanlaiseen lantion kulmaan. Käännös aloitetaan perusasennosta ja alppikäännöksellä, mutta heti käännöksen alkuvaiheessa viedään ulkosuksen painopiste jalan sisäsyrjälle. Sisäsuksella astutaan ikään kuin taakse ja polvea koukistaessa painopiste sisäsuksella viedään päkiän ulkosyrjälle. Näin sisäsuksi löytää lopulta oman paikkansa telemark-käännöksessä. Samanaikaisesti kun sisäsuksen polvi koukistetaan, käännetään ylävartaloa hieman ulkosuksen suuntaisesti, jotta lantion kulma saadaan oikeaksi ja käännöksen tekeminen helpottuu. Laskija voi kuvitella kannattelevansa käsissään esimerkiksi tarjotinta, jolla tarjoillaan ylävartaloa kääntämällä aina ulkosuksen puolelle.
Vastakierto VS. myötäkierto
Telemark on siitä hieno laji, että sitä voi laskea monella tapaa. Kun homma on kokonaisuudessaan otettu haltuun ja kääntäminen on sujuvaa, ei ole juuri merkitystä laskeeko ylävartaloa myötä- tai vastakiertäen. Kun lantion kulma on oikea ja sen saa pois ulkosuksen päältä, laskeminen kyllä onnistuu kunhan vain elää koko vartalolla käännöksessä mukana ja pitää haluamastaan rytmistä kiinni. Vauhdikasta ja tehokkainta laskemisesta saa silloin kun aloittaa käännöksen kevyellä vastakierrolla, mutta käännöksen loppua kohden tuo ylävartalon ikään kuin jo seuraavaa käännöstä ennakoiden myötäkiertoon. Tällöin voi jo aiemmin puhutun ulkosuksen jalan sisäsyrjän ja sisäsuksen päkiän ulkosyrjän paineistamisen ottaa mukaan asennon vaihtoa tehdessä. Tässä ajatuksena voi jollekin toimia mielikuva polkupyörän polkemisesta taaksepäin. Paine ulkosuksen jalan sisäsyrjällä ja sisäsuksen jalan päkiän ulkosyrjällä vaihtavat paikkaansa, kun polkimia polkaistaan taaksepäin ja laskuasento käännösten välissä vaihtuu.
.jpeg)
