Tämä artikkeli julkaistiin alunperin printtilehdessä neljässä osassa. Kvartetin ensimmäisessä osassa käsitellään riskien hallintaa, toisessa pohditaan kohteen valintaa ja kolmannessa käydään läpi tekniikkaa sekä taktiikkaa. Viimeisessä osassa pohdittiin, kenen kanssa linjoille lähdetään ja millaiset tekijät vaikuttavat ryhmän toimintaan. Tässä koko vapaalaskuun opastava Lauri Hilanderin kirjoittama juttusarja on luettavissa nyt yhtenä kokonaisuutena, olkaa hyvät!
Miten sitä vapaalaskemista sitten tehdään?
Miten-kysymys on tekniikkaa ja taktiikkaa
Avomeriuistelemaan ei lähdetä pilkin ja pulkan kanssa eikä pilkille lähdetä venetrailerin ja kahdeksan hiilikuituvavan kanssa. Varautua voi väärin, liiallisesti tai välineillä, joita ei osaa oikein käyttää. Yksinkertaisuudessaan laskupäivän suunnitelmaa läpikäydessä tulee miettiä mahdolliset edessä olevat haasteet, niiden kohtaamiseen tarvittavat tekniikat ja tekniikoihin tarvittavat varusteet.
Esimerkiksi jääraudat voivat tehdä kuluaarin ylös kävelemisen mukavaksi ja turvalliseksi. Joskus yksittäisten jäisten pätkien yli hyppääminen alas päin mennessä on helppoa ja hallittavaa mutta sama lyhytkin pätkä ilman jäärautoja voi tarkoittaa pakkeja.
Nelivedolla voittoon!
Bootpäkkäämistä, eli jyrkemmän osion nousemista kävellen tai ylämäkeen ikään kuin nelivedolla kontaten kannattaa harjoitella etukäteen jollain soveltuvalla jyrkällä lumisella rinteellä. Vaikka lumessa möyriminen tuntuu suht yksinkertaiselta puuhalta, erilaisia pikkujippoja oppii parhaiten tekemällä ja kokeilemalla.
Bootpäkkääminen tulee usein vastaan eritoten kuluaareja noustessa. Suksien ja laudan irrottamista ja monoilla, jääraudoilla tai ilman, etenemiseen siirtymistä ei kannata yrittää jättää viimeiseen mahdolliseen hetkeen. Varusteiden vaihto vie aikaa ja esimerkiksi splitin puolikkaan tiputtaminen jyrkässä rinteessä jäärautoja jalkaan koheltaessa tekee loppupäivästä vaarallisen ja erittäin tympeän. Myös varusteiden vekslaamista jyrkällä kannattaa harjoitella ja opetella itselle sopiva rutiini ja tapa.
Jäätiköillä oma settinsä erikoistaitoja
Kun liikutaan jäätiköillä, on laskijan oltava tietoinen niin jäätiköllä liikkumisen perusperiaatteista kuin erilaisista jäätiköihin liittyvistä erikoistaidoista kuten railopelastamisesta. Pohjoismaiden jäätiköitä ei tule aliarvioida eikä eritoten Keski-Euroopan kuumien kesien runtelemille jäätiköille voi lähteä ilman riittävää tietotaitoa ja varustusta. Jäätikkötaitoja voi oppia erilaisilla kursseilla ja koulutuksissa, mikä varmasti lienee tehokkain tapa oppia uudet taidot.
Haikaten ylös vai kiertäen päälle?
Joskus paras tapa lähestyä laskulinjaa on tulla yläkautta laskun lähtöpisteelle. Näin toimittaessa omakohtainen tuntemus juuri linjan lumesta on minimaalinen mutta muut logistiset edut, kuten vaikkapa huomattavasti ajallisesti lyhyempi lähestyminen tai aikaisemmin linjalle pääseminen, tekevät yläkautta saapumisesta järkevämpää. Toki joidenkin reittien nouseminen laskulinjaa pitkin altistaa esimerkiksi lumivyöryille tai on fyysisesti huomattavasti raskaampaa tai vaatii vaikkapa jäärautojen käyttämistä, joita ei ole ja niin edelleen. Eli tapauskohtaista harkintaa tarvitaan!
Joskus laskijat laskeutuvat linjalle köydellä tutkailemaan lunta ja laskettavuutta ennen laskupäätöksen tekemistä. Toki vaikkapa kuluaarissa tämä antaa suppeahkon näkemyksen olosuhteista, mutta on se tyhjää parempi. Jos köysiä aikoo käyttää, niin pitää perustaidot lumiankkureista, varmistamisesta ja laskeutumisesta olla hallussa. Perustason köysitemput oppii joko osallistumalla kursseille tai erilaisten tapahtumien klinikoilla. Myös vuoristo-oppaat järjestävät määrämittaista sisältöä pyynnöstä ja ammattilaisina tietävät mitä taitoja vuoriorientoitunut laskija tarvitsee.
Pelkkää alamäkeä
Laskulinjan arviointia voi suorittaa vielä itse laskun alkaessa testaamalla lumipakkaa linjan alussa kaivamalla, hypyttämällä tai laskemalla linjan läpi eli tekemällä niin sanotun ski cut:in. Toisin sanoen lumipakkaan saadaan vaikutusta laskemalla sen poikki tai kohdentamalla painoa laskuvälineen kautt. Pyrkimys on myös saada tuntumaa lumeen ja huomata mahdollisia ongelmia vielä ennen kuin linjalle itsessään täysin omistaudutaan. Toki tämäkin menetelmä antaa sangen suppean kuvan linjasta kokonaisuutena.
Lopulta kun ollaan valmiina laskemaan, pitää valita tapa miten lasku suoritetaan. Lasketaanko yksittäin koko linja alas asti vai lasketaanko mäki osissa alaspäin siten, että laskijat menevät yksitellen turvallisesta paikasta, laskutermein safe spotista, toiseen. Edellä mainituilla keinoilla minimoidaan vaikkapa lumivyöryn vaikuttavuutta ryhmään ja jälkimmäisellä tavalla pidetään ryhmän etäisyydet sellaisina, että esimerkiksi varusterikkoon tai loukkaantumiseen on helpompi reagoida – oli sitten kyse kommunikaatiosta tai vaikkapa kaverin luokse pääsemisestä. Vastakupissa painaa tapa, miten laskun haluaa tehdä, monille pitkä ja yhtenäinen lasku on mielekästä.
Osa laskijoista käyttää mielellään radiopuhelimia, jotka mahdollistavat kommunikoinnin laskun eri vaiheiden aikana. Radiopuhelimet on näppäriä työkaluja mutta ne eivät korvaa kunnollista etukäteissuunnittelua vaan ovat enemmän kädestä suuhun tyyppinen apuväline. Kuka menee ensimmäisenä ja minne ja niin edelleen. Toki kaikilla laskijoilla on tänä päivänä puhelimet, joilla kommunikointi onnistuu, jos niiden soittoäänet ovat päällä ja puhelin on kuultavissa. Kentät tekevät kylläkin usein temput, ja luurilla ei yhteyksiä peitteisessä maastossa saa.
Lasku vai pakki?
Viimeinen ja ehkä tärkein taktinen työkalu on pakittaminen ja mieluiten hyvissä ajoin. Pakittaminen ei ole tappio tai häpeä vaan osa prosessia ja normaalia harkintaa. Aina ei voi mennä tekemään ja toteuttamaan. Jossain vaiheessa laskua pakki-ikkuna sulkeutuu ja on vain mentävä, sillä pakittaminen muuttuu jossain vaiheessa linjaa niin monimutkaiseksi, että helpoin ja turvallisin vaihtoehto on vain toteuttaa olemassa olevaa suunnitelma.
Kenen kanssa ja mitä?
Vapaalasku on joukkuelaji -tai ainakin kirjoittajalle näin on. Joitain yksittäisiä laakeita mäkiä toki yksinkin tulee käytyä laskemassa, mutta kategorisesti vuorilla vapaalaskuhommissa liikutaan parin tai pienen ryhmän kanssa. Kun kompleksimpaa laskupäivää suunnitellaan, kannattaa miettiä, onko kaikilla varmasti samanlaiset toiveet linjan vaikeuden tai vakavuuden suhteen. Samoin tulee miettiä, onko kaikilla lähtijöillä tarvittavat taidot ja tiedot kyseistä tehtävää varten.
Ryhmäpaine ja eriävät intressit
Erilaisissa porukoissa on helppo innostua jostain vuoresta tai linjasta. Porukalla touhottaessa jää helposti jonkun mielipiteet ja intressit kohteesta huomioimatta. Suurin osa vapaalaskijoista pääsee vuorille viikoksi tai pariksi vuodessa. Hiitti päästä mäkeen on silloin kova, ja polte voi tehdä alttiiksi mukaantempautumiselle tai liialliselle optimismille omien taitojen osalta.
Vapaalasku vuorilla ei ole pelkästään fyysinen suorite vaan kokoelma erilaisia taitoja, tietoa ja mielihalua tehdä, joten niistä tulee puhua jo ennen kun mäkeen lähdetään. Jos halutaan laskea porukassa, tulee kohteen taso määrittää ryhmän heikompitaitoisimman osallistujan mukaan tai vaihtoehtoisesti muutetaan ryhmää kohteen vaatimuksien mukaan. Oppiminen tapahtuu useimmiten pienin askelin, harvoin hypyin tai harppauksin. Toki osa nauttii pienestä pelosta tai jännityksestä, mutta suurin osa ei kukoista kyseisten tunteiden vallitessa.
Kirjoittaja nauttii mielellään laskupäivistä isossakin porukassa, jos kohde ja kinkerit ovat oikeanlaiset. Vaikeammille laskuille lähteminen tapahtuu kuitenkin vain harvojen tuttujen tekijöiden kanssa. Mitä monimutkaisempaa mäenlaskua tai lähestymistä on luvassa, sitä varmempi haluaa olla kaverin tiedoista, taidosta ja motivaatiosta. Jos tiukemmat linjat kiinnostaa, suosittelee kirjoittaja hankkimaan samankaltaisilla mielenkiinnolla, tavoitteilla ja motivaatiolla varustettuja laskukavereita, joiden kanssa on helppo lähteä tekemään juttuja suht samanlaisien reunaehtojen vallitessa.
Kuka vie ja ketä?
Kun ei liikuta oppaan kanssa, on helppoa päätyä tilanteeseen, jossa joku ottaa ryhmässä johtavaa roolia. Toki rooliutumisessa ei ole mitään ongelmaa itsessään, toiset tykkäävät sitä ottaa ja toiset nauttivat taka-alalla pysymisestä. Kuitenkin, kun puhutaan jatkuvaan harkintaan ja päätöksien tekemiseen pohjaavasta toiminnasta on hyvä kysyä, onko kaikille ihan täysin selvää, mitä ollaan tekemässä, miten ja miksi. Ulkoinen habitus ja puheet eivät automaattisesti korreloi taitotason tai kokemuksen kanssa. Kannattaa siis varoa tilannetta, jossa niin sanotusti luullaan ristiin: sinä ajattelet, että tuo tietää, tuo ajattelee, että sinä tiedät ja loput ajattelevat, että kyllä nuo kaksi tietää.
Jos päätyy laskemaan uusien ihmisten mukaan tai porukkaan, jota ei tunne, niin kannattaa hieman maistella ja haistella mäkihommaa ennen väkevämpiin mäkiin suuntaamista. Nykyajan sosiaalinen media ja ihmisten tapa kommunikoida niin sanotusti asiat parhain päin näyttäen voi luoda illuusion hurjasta vetomiehestä parilla hyvin räpsäytetyllä power-turnillä. Taitavinkaan kurvailija ei välttämättä tunne jotain tekniikoita siinä missä keskivertokin laskija voi olla erinomainen tekijä monimutkaisessa maastossa.
Kommunikaatio
Loppujen lopuksi kaikkia yllä mainittuja osioita teemoittaa tarve keskustella, analysoida ja arvioida. Turhia huolia ei ole, parin tai ryhmän kanssa pitää keskustella, mitä kukakin haluaa ja millä reunaehdoilla. Tuntemukset ja mietteet pitää jakaa ennen, reitillä ja jälkeenpäin. Mitä tehtiin hyvin, mitä olisi voitu tehdä toisin, mitä tehtiin huonosti ja niin edelleen. Oppia ikä kaikki.
Vapaalaskun kuuluu olla hauskaa ja innostavaa, ainakin näin kirjoittaja ajattelee. Turhan murheen ja stressin kehittäminen jostain törmästä tai linjasta voi joskus viedä fokuksen siitä itsestään eli hauskanpidosta ja ulkoilusta mukavissa maisemissa muiden samanmielisten kanssa. Tavoitteita ja toiveita pitää olla mutta usein se hauskanpito on lopulta se tärkein juttu. Muistetaan siis nauttia kaikenlaisista mäkihommista, olivat ne sitten leppoisia tai vaikeita!
Kirjoittajasta: Lauri Hilander
Lauri Hilander on vuorikiipeilyn ja vapaalaskun aktiiviharrastaja, joka on opiskellut muun muassa turvallisuuden ja riskien hallintaa City University of Londonissa. Hän on kiivennyt maailman kahdeksanneksi korkeimmalle vuorelle ilman lisähappea ja hiihtänyt 700 kilometriä Grönlannin jäätikön yli ilman ulkopuolista apua tai tukea. Ei jibbaile eikä flippaile.
.jpeg)
