Etusivu / Artikkelit / Lasketteluvarusteet / Laskettelumonon valinta

 

Laskettelijan tärkein ja ehdottomasti henkilökohtaisin varuste on laskukenkä. Hyvä laskija laskee suksella kuin suksella, mutta jos kenkä puristaa tai on muuten vääränlainen, hommasta ei tule muuta kuin itkua ja hammasten kiristystä. 

Kenkä tulee siis valita toki jalan koon mukaan, mutta myös käyttötarkoituksen ja laskutaidon mukaan. Vapaalaskija hakee monoltaan keveyttä ja kamppailee jäykkyyden ja painon minimoimisen välisen kompromissin kanssa. Hiihtolomalla kerran vuodessa hiihtävä arvostaa varmasti enemmän lämpöominaisuuksia kuin lestin täydellistä istuvuutta ja varren juuri oikeaa kulmaa. Kisalaskijan kenkä taas on totaalisen brutaali, jolla ei ole mukavuuden tai saati lämpöominaisuuksien kanssa mitään tekemistä, mutta vastapainoksi kenkä on tarkka laskea ja sillä on suora vaikutus siihen, miten suksi toimii. 

Laskukengän koko

Oikean kokoisen kengän valintaan löytyy jokaisen monovalmistajan internetsivuilta varmasti loputtomasti informaatiota. Päänsä saa lopullisesti sekaisin afterskikuppilan pöydässä, jos alkaa liikaa kuuntelemaan muiden mielipiteitä. Valintaan on olemassa kuitenkin yksi erittäin hyvä, yksinkertainen ja toimiva sääntö. Monon ei tule olla sisämitaltaan yhtään pidempi kuin mitä laskijan jalka on. Sinne siis ei ole syytä jättää kasvuvaraa, vaikka kyseessä olisikin kasvava lapsi. 

Aina ei pelkkä ulkokengän muokkaaminen riitä, kun kisamonolta haetaan täydellistä tarkkuutta ja istuvuutta, vaan myös sisäkenkään voi joutua tekemään lisää tilaa ratkomalla etusauma auki. 

Sovittamalla selviää 

Laskukenkää sovitettaessa varpaat voivat osua sisäkengän kärkeen, mutta kun soljet laitetaan kiinni ja laskija nojaa eteenpäin kohti laskuasentoa, jalan tulisi siirtyä monossa niin, että mono tuntuu napakalta ja varpaille ei jää juurikaan ylimääräistä tilaa. Uusi mono tulisi aina myös sovittaa laskettelusukka jalassa, jotta koko tulee varmasti oikein, ja kenkä ei myöhemmin ala puristaa. Villasukkia pidetään sitten laskupäivän jälkeen mökillä takkatulen ääressä, mutta rinteeseen jalkaan puetaan pitkävartinen ja hyvin jalkaan istuva sukka.

Jokaisella kenkävalmistajalla on myös malleja, joiden sisäkenkä on muokattavissa. Homma tapahtuu niin, että monopari laitetaan muokkausta varten erikseen valmistettuun uuniin muutamaksi minuutiksi ja tämän jälkeen mono laitetaan jalkaan. Näin sisäkenkä jäähtyessään muotoutuu laskijan jalan mukaan. Alppihiihtovarusteisiin oikeasti vihkiytyneistä liikkeistä löytyy myös osaamista ulkokengän muokkaukseen ja varsinkin jäykemmissä sekä kisalaskijan monoissa se on jopa hyvin yleistä. 

Ulkokenkää voi lämmittää kuumailmapuhaltimella, ja samalla levittää sitä erikseen monon levitystä varten valmistetuilla lestinmuokkaustyökaluilla. Jäykemmistä monoista voi ulkokengän muovin paksuudesta johtuen myös jyrsiä muovia pois, ja näin saadaan kenkään lisää tilaa. Edellä mainitut muokkaustavat ovat kuitenkin sellaisia, että tehtyä on vaikea ja jopa mahdoton saada tekemättömäksi, joten ihan kotiolosuhteissa, vaikka se kuumailmapuhallin sieltä löytyisikin, ei ehkä kannata lähteä kokeilemaan. 

Monon jäykkyys

Laskukengän jäykkyyttä on totuttu kuvaamaan valmistajasta riippumatta niin kutsutulla flex-indeksillä. Kaupasta ostettavan laskettelumonon flex-luku vaihtelee 60–170 välillä. Luku on täysin suuntaa antava ja jokainen valmistaja määrittelee itse omat kenkäjäykkyytensä, joten kahden eri valmistajan laskukengät voivat olla hyvin erilaisia, vaikka flex-luku olisikin sama. 

Mikä jäykkyys sitten sopii kenellekin – siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Asia menee jotakuinkin yleisellä tasolla niin, että lapsen monon jäykkyys vaihtelee iän ja lapsen koon mukaan 60 – 100 välillä ja aikuisella 100:sta ylöspäin. Laskettelua satunnaisesti harrastava aikuinen nainen laskee 80 – 100 jäykkyyden kengällä ja vastaavasti taas mies 100 – 120 kengällä. Kaikki laskukengät flex-luvusta 130 ylöspäin on varmasti jäykkiä, ja niiden käyttäjäkunta löytyy kookkaiden henkilöiden, hiihdonopettajien tai lajia todella aktiivisesti harrastavien sekä urheilijoiden joukosta. 

Mystinen kisamono

Alppihiihtoa aloittelevan tai sitä jo jonkin aikaa urheiluseurassa harrastaneen lapsen monon valinta on vielä melko yksinkertaista. Se ei vaadi sen suurempaa perehtyneisyyttä kengän valinnan tai säätöjen saloihin. Riittää, että monosta löytyy neljä solkea, kenkä ei ole liian suuri, mutta ei myöskään purista. Neljäsolkinen laskettelukenkä sen vuoksi, että näin monon saan kiristettyä juuri oikein lapsen jalkaan ja kenkä tuntuu napakalta. Pikkuhiihtäjän monon flex-luku on jossain 60 – 80 välillä. 

Laskijan lähestyessä FIS-ikää lähes kaikki yllä mainitut mononvalintaperusteet kumoutuvat, ja peliin astuvat rakettitieteeltä kuulostavat ja osittain jopa hyvin epämiellyttäviltä tuntuvat ratkaisut. Hommaa ei myöskään helpota se, että vähän joka toisella lajin parissa pyörivällä valmentajalla, laskijan vanhemmalla tai monokauppiaalla tuntuu olevan taipumus ryhtyä tässä kohtaa monosuutariksi omine ja myös melko varmasti toisista poikkeavine mielipiteineen. Soppa on siis valmis, ja onnellinen ja lapsensa lajiin sijoittava vanhempi päätyy pää pyörällä vinguttamaan visakorttia, vaikka ei välttämättä ymmärrä tuon taivaallista siitä, mitä on hankkimassa. 

Vapaalaskija arvostaa laskukengässä ehdottomasti tiukkaa lestiä ja täydellistä istuvuutta, mutta myös kengän tulee olla mahdollisimman kevyt. Nykyään vapaalaskukengät painavat jo reilusti alle 2 kiloa ja näin vuorille ja tuntureille skinnaaminenkin on entistä kevyempää. 

Miksi kisalaskijan kenkä on yleensä sisämitaltaan pienempi kuin itse laskijan jalka? 

Tähän ei ole yksiselitteistä ja yhtä ainoaa vastausta, mutta yleensä syy löytyy jalan muodon sekä kengän lestin väliltä. Kisalaskijan kengän tulee olla tarkka ja istua jalkaan ehdottoman napakasti. Koska kenkä on selvästi normaalia laskettelukenkää jäykempi sekä lestiltään kapeampi, on se myös huomattavasti paksumpaa muovia. Näin ollen kilpakäyttöön valittava kenkä voi olla myös noin numeroa, jopa joissain tapauksissa kahta, laskijan jalkaa pienempi. Ulkokengän muovin paksuudesta johtuen puuttuvan tilan voi joko levittää lämmittämällä tai muovia jyrsimällä ulkokengän sisäpuolelta pois. Näin ollen aluksi liian pienestä laskukengästä tulee sopivan siedettävä. Kisamonon sisäkenkä on myös niin sanottua normaalia laskettelukengän sisäkenkää huomattavasti ohuempi. Tämä osaltaan myös joissain tapauksissa mahdollistaa sen, että kengän ulkokuoren voi valita normaalia laskettelumonoa pienempänä, kun paksu sisäkenkä ei täytä ulkokuorta liikaa. 

Sopiiko kisakenkä aktiiviharrastajalle? 

Ehdottomasti sopii, ja mikäli laskeminen tapahtuu pääosin hoidetuilla rinteillä, hyvin istuva jäykkä mono tuo laskemiseen todella paljon lisää ja suksesta saa näin puristettua enemmän ominaisuuksia irti. Tällainen reilu nelikymppinen, noin 70 kiloa painava aktiivilaskija valitsee mononsa seuraavasti: Minulla on käytössä, osittain vähän sattumasta johtuen, kaksi erimerkkistä monoparia. Mitään niin sanottuja tallikenkiä, joiden jäykkyyksillä ei ole enää mitään tekemistä flex -indexin kanssa, ja joiden muovimateriaalit vaihtelevat vain jäykästä kivikovaan, ja joita saa vain tehtaalta tilaamalla, ne eivät kuitenkaan ole.

Hyvässä harrastajatason monossakin on riittävä määrä solkia ja muita säätömahdollisuuksia, jotta kengästä saa riittävän istuvan sekä myös niin mukavan, että sillä viihtyy koko päivän rinteessä. 

Headien flex-luku on 140 ja Atomicien vastaava on 150. Todellisuudessa Head on piirun verran jäykempi kuin Atomic. Tämä siis flex-lukujen yhteensopivuudesta eri valmistajien kesken. Koko homman koukku on kuitenkin siinä, että kisakengän lestin leveys on normaalia laskettelumonoa kapeampi ja näin ollen sopivan jäykkä ja tiukka kenkä mahdollistaa sen, että suksi todella puree jäällä ja tuo laskemiseen entistä enemmän iloa ja vauhtia. Mononvalintaperusteita on toki muitakin: 

”Monon pitää istua hyvin ja olla napakka, mutta ei liian jäykkä. Vähän löysällä monolla laskeminen ei haittaa lähellekään niin paljon kuin liian jäykällä, jossa laskijan lihakset eivät riitä tuottamaan voimaa riittävästi sukselle ja näin jo valmiiksi jäykkä suksi muuttuu vaikeaksi laskea. Monon varren kulmaa voi hieroa vaikka loputtomiin ja laskuasentoa säätää erilaisilla spoilereilla, mutta nämä hommat tulevat ajankohtaisiksi vasta laskijan lähestyessä FIS-ikää. Mutta tiedätkö mitä, sitten joskus kun lopetan tämän kilpalaskettelun, niin hommaan sellaiset monot, joissa on pörröinen karvavuori. Niiden sisäkenkään ei tarvitse tehdä puukolla reikää, jotta jalka mahtuisi sinne ja ennen kaikkea ne näyttävät hyvältä tuossa rinnebaarin terassilla”, summaa pujottelun tuore suomenmestari Kia-Emilia Hakala mononvalintaperusteitaan.  

Teksti ja kuvat Teemu Moisio

Oikeaoppinen leikkaava käännös vaatii sen, että lantion saa siirrettyä kunnolla suksen päältä pois käännöksen sisäpuolelle. Tällöin suksen kuormittaminen ja kääntäminen ilman, että vauhti hidastuu, on mahdollista. Tästä syystä aktiivi- ja kilpalaskijat suosivat mahdollisimman hyvin istuvaa ja jäykkää kenkää.
Edellinen
Seuraava

Kommentit

kommenttia

 
Jaa tämä sivuShare on Facebook
Facebook
0