Olen tuntenut Jussi Monosen jo pitkään. Nuorena aikuisena Mononen oli tinkimätön tyylitaituri, liekö pohjalla bboy-kulttuurista imetyt vaikutteet. Mäessä hänen temppukategoriansa oli lähes omaa luokkaansa. Kun tutustuin Monoseen paremmin, löytyi tyylittelijän kuoren alta lämmin ja pohdiskeleva persoona, kuin olisi keskustellut maanläheisen avaruustieteilijän ja astrofyysikon kanssa. Kilpa-uran aikana laskeminen oli Monoselle kaikki kaikessa, ja niin mäenlaskun tie vei mennessään. Välillä meidän reitit ovat kulkeneet kauempana toisistaan, mutta yhteys on säilynyt. Onkin ollut hienoa seurata, miten tyylitaiturista on kasvanut merkittävä osa suomalaista laskukulttuuria.
Teksti: Jan-Erik Blomberg Kuvat: Ville-Petteri Määttä
Lokakuun alkupuolella pysäköin autoni Monosen perheen pihaan ja kävin Jussin luona saunomassa ja avantouimassa. Siinä saunomisen lomassa oli kiinnostavaa kuulla, miten Mononen on rakentanut oman uransa laskemisen ympärille.
Suomalaisen freeskin kehitys kulkee pitkälti samoissa linjoissa kuin Jussi Monosen henkilökohtainen tarina: omaehtoisesta lumilajin rakkaudesta kohti kansainvälisiä kisapaikkoja ja järjestelmällisempää tekemistä. Monosen ura ei ole ollut suoraviivainen polku urheilijasta valmentajaksi, mutta juuri mutkat tekevät sen ymmärtämisestä arvokasta. Haastattelussa hän avaa polkuaan Valkeakosken kuvausporukoista maajoukkueen valmennus- ja johtotehtäviin – ja kertoo, miksi matka on ollut niin “hemmetin hyvä”.
Valkeakoskelta alkunsa saanut yhteisöllinen laskukulttuuri
Jussi Monosen varhaiset vuodet Korkeakankaalla olivat ystävyyttä, kujeilua ja kameran kanssa kokeilua – vaikka pyrkimys oli jatkuvasti kehittyä laskijana, ei kenelläkään ollut tarvetta olla vakava.
“Me vaan tehtiin kaikkea – kuvattiin leffoja, hengattiin, keksittiin juttuja. Ei tehty mitä piti, vaan mitä huvitti”, Mononen kertoo.
Valkeakoski toimi pienenä mutta kiinteänä lumilajikuplana, jossa eri ikäiset laskijat ja lautailijat tekivät omia juttujaan. Mononen kuvailee porukkaa luovaksi ja itseohjautuvaksi: kukaan ei ohjeistanut, eikä kukaan vaatinut.
Samalla syntyi sisäinen motivaatio, joka myöhemmin kantoi pitkälle kilpalaskun ja valmennuksen maailmaan. Tämä ympäristö opetti myös vastuuta ja yhteisöllisyyttä – ominaisuuksia, joiden Mononen ymmärtää nyt olevan valmennuksen syvintä ydintä.
Kilpaurheilijaksi melkein vahingossa
Kilpailuihin päätyminen ei ollut suuri suunnitelma, enemmänkin uteliaisuutta ja sattumaa. Ensimmäiset kisat ja kohtaamiset esikuviin sytyttivät kipinän:
“Näin kaikki Suomen kovimmat laskijat ja tuli fiilis, että tää on kivaa”, hän muistelee.
Yksi ratkaiseva hetki oli silloisen sponsorin puhe, jossa Monoselle ja hänen laskukaverilleen maalattiin kuva eurooppalaisista kisareissuista ja uudesta tasosta, jolle voisi pyrkiä.
“Siitä ei ollut enää paluuta”, hän toteaa.
Opinnot yritettiin sovittaa matkustamiseen ja laskemisen aikatauluihin, mutta se oli tuohon aikaan lähes mahdotonta. “Menin takaisin kouluun ja sanottiin, että et voi jatkaa enää tänä keväänä. Olin pettynyt – ja siitä se tie sitten vei”, Mononen kuittaa.
Jussi Mononen ei kutsu itseään ammattilaiseksi taloudellisessa mielessä, mutta hän eli kilpailuaikanaan kuten ammattilainen elää.
“Saan olla onnellinen siitä, että sain elää omaa lasku-unelmaani oman kilpailu-urani ajan. Se on sitä mistä lähdin ottamaan selvää ja kyllä se maistui makealta.”
Kilpaura opetti paljon myös pettymyksestä ja palautumisesta, asioista, jotka myöhemmin valmentajana tulivat arkipäiväisiksi työkaluiksi.
Saan olla onnellinen siitä, että sain elää omaa lasku-unelmaani oman kilpailu-urani ajan
Ensiaskeleet kohti valmentajuutta
Varsinainen kipinä valmentamiseen syttyi Rukan kesäleirillä 2010. Opastettavina olivat nuoret tulevaisuuden nimet kuten Antti Ollila, Joona Kangas ja Aleksi Patja.
“Se oli eka kerta kun ajattelin, että ehkä tää voisi olla mun juttu”, Mononen muistelee.
Mononen huomasi nauttivansa siitä, miten nuoret kehittyivät nopeasti, kun heille tarjottiin oikea ympäristö ja turvallinen tila kokeilla. Valmentaminen ei kuitenkaan tuntunut heti uralta, enemmänkin jatkumolta huomata ja tukea muiden tekemistä.
Kipinä vahvistui vähitellen. Pienet onnistumiset – yksittäinen oivallus, laskijan rohkaistuminen, uuden tempun syntyminen – saivat Monosen tuntemaan, että hänen panoksellaan oli merkitystä.
Psykologinen havainnointi valmennustyön ytimessä
Jussi Monosen mukaan huippu-urheilijan valmentaminen on ennen kaikkea ihmisten ymmärtämistä. Laskeminen ei ole pelkkä tekninen suorite, vaan lopputulokseen vaikuttavat myös yksilön psykofyysinen tila. Nuoren urheilijan kanssa opitaan liikkeen perusteet ja myöhemmässä vaiheessa mukaan tulevat myös yksilön henkiset ominaisuudet.
“Oleellisempaa on päästä siihen toisen tunteeseen… ymmärtää mitä tukea laskija milloinkin tarvitsee”, hän kuvailee.
Freeski elää yksilöllisestä ilmaisusta, ja siksi valmentaja toimii enemmän peilinä kuin komentajana. Monosen oma tyyli korostaa sisäistä motivaatiota:
“Mä kysyn usein: mitä sä haluat tehdä seuraavaksi? En määrää, vaan tuen.”
Valmentajan rooli vaihtelee tilanteen mukaan: joskus riittää kannustus, joskus tekninen huomio, joskus pelkkä hiljainen läsnäolo lähtöpaikan takana. Mononen uskoo, että laskija tietää lähes aina itse, mikä on oikea seuraava askel – valmentajan tehtävä on tunnistaa, milloin siihen kuuluu tukea ja milloin antaa tilaa.
Maajoukkuevalmentajana resurssien ja realismin keskellä
Jussi Monosen siirtyminen maajoukkueen valmennus- ja lajipäällikkörooleihin avasi oven uuteen todellisuuteen. Ennen valintaa päävalmentajaksi Mononen toimi valmentajana suomalaisille laskijoille Uudessa-Seelannissa ja muistelee erästäkin tapausta seuraavasti.
“Olin lähtöpaikalla, mutta en saanut sanoa olevani Suomen valmentaja. Jos sana olisi kiirinyt ulospäin, olisi toiminnasta pitänyt maksaa valmentajafee.”
Hän kertoo, että kansainvälisissä kilpailuissa resurssiero näkyy usein konkreettisesti: jotkut joukkueet matkustavat suurilla taustaryhmillä, kun taas Suomella on totuttu tekemään paljon vähemmällä.
Silti moni suomalainen laskija on noussut maailman huipulle – usein juuri periksiantamattomuuden, innovatiivisuuden ja vahvan yhteisön ansiosta. Monosen mukaan tämä todistaa, että suomalainen tapa tehdä asioita toimii, kun sen annetaan kehittyä pitkäjänteisesti.
Kun näkee, miten seuraava sukupolvi kasvaa ja vie juttuja eteenpäin, tajuaa, että tässä työssä on ollut oikeasti merkitys
Lajipäälliköksi – vapaasta tekijästä organisoijaksi
Päävalmentajan roolissa Mononen toimi neljän vuoden ajan. Päävalmentajan päätehtävänä oli urheilijoiden valmentaminen, mutta ohessa rooli sisälsi kaikkea matkasuunnittelusta budjetointiin, sopimusasioihin ja pitkän aikavälin lajinkehittämiseen. Käytännössä kaikkea organisoimista, mitä vain aikatauluun ehti sijoittaa.
Mononen kuvaa työtä “startup-tyyppiseksi”: aluksi oli vain intoa, muutama ihminen ja kasa ideoita – loput piti keksiä matkan varrella.
Ongelmaksi muodostui kuitenkin, että kyseisen tyylinen johtaminen poltti lajin parissa työskentelevät ihmiset loppuun. Oli siis aloitettava organisaation rakentaminen ruohonjuuritasolta uudelleen. Keskeinen tavoite oli rakentaa kestävä rakenne freeskin ympärille.
“Haluan, että järjestelmä toimii ilman minua”, hän sanoo.
Se kertoo näkemyksestä, jossa toiminnan arvo ei perustu yksittäisiin ihmisiin, vaan yhteisiin periaatteisiin ja jatkuvuuteen.
Matka, joka opetti enemmän kuin antoi
Monosen mielestä freeskin suurin voima on edelleen sama kuin silloin Valkeakoskella: yhteisö, joka kannustaa kokeilemaan ja uskaltaa tehdä asiat omalla tavalla.
“Kun näkee, miten seuraava sukupolvi kasvaa ja vie juttuja eteenpäin, tajuaa, että tässä työssä on ollut oikeasti merkitys”, Mononen myhäilee.
Se on matka pienestä Korkeakankaan mäestä maailmancupin lähtöpaikoille, harrastajayhteisöstä organisoiduksi huippu-urheiluksi. Monosen tarina on pala suurempaa kertomusta suomalaisesta freeskin kehityksestä – siitä, miten pienet porukat, isot unelmat ja periksiantamattomuus muovaavat lajeja ja ihmisiä.
Omassa näkemyksessään Mononen on edelleen matkalla jonnekin, tietämättä tarkemmin lopullista päämäärää, vaikka elämä tänä päivänä on suunnitelmallisempaa kuin lasku-uran alkuaikoina.
Kun Monoselta lopuksi kysyy, oliko matka kaiken arvoinen, vastaus tulee ilman kahta ajatusta:
“Tää on ollut ihan hemmetin hyvä matka.”
