Toukokuussa 2023 yhdysvaltalainen lumilautailija Nick Russell laski lyhyttä kurua päivän päätteeksi Pohjois-Norjassa. Rovaniemeläinen Joonas Mattila oli kiivennyt Russellin kanssa kurun päälle ja kuvasi kopterilla, kun Russell laski hyvin vaivattoman oloisesti.
Teksti: Otto Ponto Kuvat: Jaakko Posti
Mattila on kuvannut vuosia muun muassa norjalaisen Nikolai Schirmerin ja lumilautailija Antti Autin seikkailuita. Monet tuntevat Mattilan myös laskijana, joka laskee usein kuvattavien jälkeen samat laskulinjat.
Mattila pakkasi varusteet ja lähti laskemaan, kun Russell oli laskenut alas. Kuvaajakollegat olivat vielä asemissa ja saattaisivat tallentaa laskua kotialbumikäyttöön.
Talvi oli ollut laskemisen suhteen hieno. Maaliskuussa hän oli päässyt laskemaan Tvillingtindenin itäseinämän ja pitkään himoitsemansa Tomastindenin länsiseinän optimaalisissa olosuhteissa. Mattilan itseluottamus oli korkealla.
Onnettomuus
Aluksi lasku kulki hyvin. Pian maasto meni hieman jyrkemmäksi ja kapeammaksi kuin Mattila oli arvioinut. Vauhtia oli liikaa ja tilaa jarrutella vauhtia pois liian vähän.
“Kun baana avautui, homma lähti käsistä ja kiepautin muutaman kerran ympäri. Polvi petti ehkä jo ensimmäisessä jarrutuksessa, ja pyöriessä se otti vähän lisää iskua”, Mattila kertoo tammikuussa 2025.
Mattila sai vauhdin pysäytettyä jyrkässä rinteessä ja tajusi heti, että polvi ei ole kunnossa. Aiempien vammojen ansiosta hän tiesi, miltä tuntuu, kun nivelsiteet eivät pidä.
Kuvausryhmän jäsen Rami Hanafi yritti kysellä radiolla, mitä kaatumisessa oli käynyt.
“Hyvin kohteliaasti kiroilin radioon. Olin kai tietynlaisessa shokissa, en saanut juuri muuta kerrottua”, Mattila sanoo.
Mattila yritti luisutella alemmas sukset jaloissa, mutta se ei onnistunut, koska toinen jalka ei kantanut lainkaan painoa. Seuraavaksi hän otti sukset jalasta, heitteli suksia alemmas rinteeseen ja liu’utti itseään istuma-asennossa alaspäin.
“Sukset jäivät koko ajan johonkin kiinni. Kaivelin, heitin ne uudestaan alemmas ja laskin liukumäkeä.”
Lopulta hän pääsi tasaiselle, missä kuvausryhmän jäsenet rakensivat Russellin johdolla hätäpulkan ja mies saatiin pois vuorelta.
Mittavat vauriot polvessa
Aluksi Mattila uskoi, ettei polvi ollut mennyt pahasti rikki.
“Sivuristiside on mennyt aiemminkin. Se parani jumppaamalla eikä tarvinnut leikata”, hän kertoo ajatelleensa.
Magneettikuvista löytyi tunnettu yhdistelmä: miltei katkennut eturistiside, osumaa ottanut sivuristiside ja repeämä kierukassa. Lisämausteena luumustelmia ja pienempiä repeytyneitä lihaksia.
Pitkä kuntoutus
Kuntouttamisprosessista muodostui monivaiheinen. Polven leikannut kirurgi arvioi kuntoutumisessa menevän kaksi vuotta. Mattila otti tavoitteekseen seuraavan talven lumet sillä liikkuminen on hänelle erittäin tärkeää sekä vapaa-ajan että työn näkökulmista.
“Herättää hyvin suuria turhautumisen tunteita, kun ei pysty liikkumaan”, Mattila toteaa.
Joonas Mattila halusi fysioterapeutikseen Jussi-Oskari Takan, joka on myös hänen hyvä ystävänsä. Aluksi Taka aprikoi, kannattaako terapiasuhdetta harjoittaa läheisen ystävän kanssa.
“Fysioterapia liittyy liikkumiseen eikä emotionaalisen tuskan purkamiseen. Se oli aika iso haaste alkuvaiheessa”, Mattila kertoo.
Ensimmäisinä kuukausina leikkauksen jälkeen polven liikerataa piti rajoittaa niin, että esimerkiksi vessapytylle istuutuminen oli vaikeaa.
“Alku oli tosi hidas kierukkavamman takia ja kieltämättä turhauttava”, Mattila kertoo.
Hän kertoo onnistuneensa ammentamaan turhautumisesta ja mielipahasta erittäin voimakkaan motivaation kuntouttamiseen. Jo loppukesästä Mattila vaelsi Lofooteilla tyttöystävänsä kanssa telttailemaan apunaan laskettelusauvat.
“Se oli aika extremeä. Jokainen askel merkitsi, ettei saa kaatua. Vähän kuin kävelyfreesooloa”, Mattila korostaa.
Mies pääsi kuin pääsikin lumille talven alkaessa. Alamäessä vihoitteli leikattujen polven osien sijaan patellajänne, josta oli otettu osia nivelsiteiden korjaamiseen.
“Tuntui kuin joku viiltäisi puukolla jänteeseen”, Mattila kuvailee.
Erityisen pahoja olivat pienetkin yllätykset lumessa ja kovavauhtisesta laskemisesta pitäneen Mattilan täytyi muuttaa laskemistaan rajusti.
“Viime talvena laskemisessa ei ollut mitään jiihaata tai vauhdin hurmaa. Ikään kuin siitä olisi viety pois kaikki ilo ja leikkisyys”, Mattila kertoo.
Takaisin kameran taakse
Sovitut työt muuttivat muotoaan, kun hän ei voinut seurata kuvattavia vuorille entiseen malliin. Elannon hankkiminen stressasi.
“Oli siinä identiteetti jotenkin koetuksella. Kuulunko mä enää näihin hommiin? Piti pystyä antamaan vastuuta muille kuvaajille ja luottaa heihin”, Mattila kertoo.
Hän päätyikin usein laskulinjan pohjalle kuvaamaan.
“Vaikka tilanteen halusi hyväksyä, se oli vaikeaa.”
Mattila onnistui löytämään toimintakyvylleen sopivia kuvaustöitä, kuten Levillä kuvatun Snappyboarder-projektin, jossa lautailija Zenja Potapov joutuu ulkoisten voimien tuottamaan hurmokseen.
“Oli iso onni, että se projekti tuli siihen. Oli paljon helpompi toimia lanatuilla rinteillä riittävällä tasolla kuin takamaastoissa. Suunnittelin kuvaustyyliä siten, ettei tarvitsisi pelkästään laskea laskijan perässä”, hän kertoo.
Valmiissa elokuvassa Potapovia kuvataan lähes yksinomaan laskijaa seuraten.
“Veri veti followcamin suuntaan”, hän sanoo naurahtaen.
Eräänä onnettomuuden keskeisenä oppina Mattila pitää olosuhteiden ja omien taitojen riittävän kriittistä tarkastelua. Laskukavereiden tyylin ja tuntuman tunteminen ja tulkitseminen on tärkeää.
Ennen loukkaantumista hän oli ehtinyt laskea Nick Russellin kanssa vain reilun viikon verran. Mattila tiesi Russellin taitavaksi laskijaksi, mutta Russellin erittäin vaivattoman näköinen laskeminen hämäsi silti olosuhteiden arviointia.
“Nikolaita (Schirmer) osaan lukea hyvin. Jos hän ei mene ihan täysillä, se meinaa että on tosi vaikeat olosuhteet”, Mattila taustoittaa.
Hän on myös todistanut kameran läpi useita läheltä piti -tilanteita. Viime talvena Mattila oli kuvaamassa, kun Schirmer ja yhdysvaltalainen Jim Ryan laskivat kurua, joka päättyi valtavaan jääputoukseen.
Pohjois-Norjan lumilla kasvanut Schirmer laski ensin kovalla vauhdilla haastavassa lumessa ja pysähtyi putouksen viereen turvapaikkaan.
“Jimille kävi ehkä vähän sama kuin minulle Nickin kanssa ja hän lähti liialla itseluottamuksella mäkeen”, Mattila kertoo.
Jo muutaman sekunnin laskun jälkeen Ryan kaatui kurun yläosassa ja liukui kohti jyrkännettä, mutta sai lopulta pysäytettyä itsensä. Tilanne on nähtävissä Teton Gravity Researchin uudessa elokuvassa.
Vuosia Schirmerin kanssa työskennellyt Mattila kokee kuvausryhmän kasvaneen yhdessä.
“On ollut hienoa nähdä, että toiminta on järkevöitynyt ja riskinottoa laskelmoidaan. Ei ole aina pakko heti lumisateen jälkeen mennä varsinkaan mihinkään isommille mäille. Siksi Nikolain kanssa on mukava työskennellä.”, hän kertoo.
Uusia mahdollisuuksia
Loukkaantuminen toi Mattilalle paljon uusia ajatuksia liikkumiseen ja laskemiseen.
“Oli ehkä ihan hyvä, että tuli tämmöinen breikki ja joutui vähän hidastamaan.”
Viime talvena kuvaaja löysi laskiessa lopulta iloa täydellisestä kontrollin tunteesta.
“Vaikka oli paikkoja, joissa on ihan priimaa lunta, voi tehdä lyhyttä käännöstä ilman minkäänlaista vauhtia”, hän sanoo.
Vielä Rukan ensilumilla Mattilan patellajänne oli kipeä. Taka ja Mattila löysivät eroja voimantuoton nopeudessa. Harjoittelussa keskityttiin räjähtävyyteen ja joulukuussa 2024 kuntoutettava jalka oli jo jopa hienoisesti tervettä nopeampi.
“Samalla tuntemukset laskiessa ja yleisessä elämässä ovat muuttuneet normaaliin suuntaan. Laskeminen tuntuu taas mahtavalta ja leikkisältä”, Mattila kertoo.
Viime vuosina staattisempi laji eli kalliokiipeily on puhutellut voimakkaasti.
“Trädikiipeilyssä on mahtavaa, että voi itse päättää, jättääkö varmistuksia käyttämättä vai pelaako varman päälle ja käyttää kaikki paikat varmistamiseen. Laskemisessa samanlaista turvaverkkoa ei voi oikein rakentaa”, Mattila pohtii.
Moni Mattilan tuttu kiipeilijä pitää laskemista huomattavasti riskialttiimpana lajina kuin kiipeilyä.
“Helpompi saada itsensä ihan yllättäen aivan pakettiin”, Mattila sanoo.
Laskuvauhtia hän harkitsee nykyään aiempaa tarkemmin.
“Jos jotain todennäköisyyslaskentoja alkaisi tekemään, vauhdin himmailulla voi varmaan saada enemmän vuosia mäessä. Toinen vaihtoehto on mennä ihan täysillä pari vuotta ja sitten telakalla loppuelämä. Kumpaa sitten arvottaa?”, Mattila pohtii.
