”At Home” on Henna Palosaaren, Karen Ekmanin ja Astrid Paulssonin viime vuosina tekemä matka. ”At Home” on myös lumilautailuelokuva, joka sukeltaa näiden kolmen vapaalaskijan näkökulmiin siitä, mikä muodostaa kodin ja miksi yhdessä viettämä aika splitboardilla on osa sitä. Norjan Vestlandin kauniin maiseman keskellä elokuvantekijä Marius Nilsen ja valokuvaaja Anki Grøthe tallentavat kolmen ystävän matkan, kun he tukevat ja kannustavat toisiaan vuorilla ja löytävät, mitä kodin tunne heille merkitsee.
Teksti: Henna Palosaari Kuvat: Anki Grothe
Ulkoilmaihmiselle elämä voi olla yhtä täydellisten olosuhteiden etsimistä – kun toiset jahtaavat pehmeää lunta, toiset etsivät kuivia kiviseiniä tai polkupyöräpolkuja, joku kaipaa harrastukselleen täydellisiä tuulia tai kliinejä aaltoja ja jollakin on toiveissa juuri sopivan lämpöinen päivä pitkän juoksulenkin tekemistä varten.
Olemme usein valmiita näkemään paljon vaivaa, jotta olisimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pääsisimme nauttimaan olosuhteista niiden ollessa parhaimmillaan. Mutta juuri kun kaikki vihdoin loksahtaa paikoilleen ja kaiken pitäisi teoriassa olla täydellistä, nostaakin tyytymättömyys päätään.
Täydelliseltä tuntuvien päivien jälkeen hiipivä tyytymättömyys koettelee. Saatat kokea, että kaikesta hyvästä huolimatta jotain puuttuu. Jostain syystä voit tuntea itsesi ulkopuoliseksi, tyytymättömäksi ja yksinäiseksi, vaikka oletkin muiden ihmisten ympäröimänä. Levottomuus nousee kun tiedostat, että etsintä ei ole ohi. Mutta mitä oikeastaan etsit? Kerron seuraavassa miten löysin etsimäni.
Yhteentuleminen
”Missä olet pääsiäisenä? Olen matkaamassa pakulla pohjoiseen Innsbruckista ja ajattelin pysähtyä Etelä-Norjaan muutamaksi viikoksi, viestitin Karenille maaliskuussa 2023.
“Ollaan Sunnmøressa Astridin kanssa – tuu mukaan! Mennään yhdessä laskemaan!”, Karen vastasi heti.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Karen ja Astrid olivat onnistuneet sovittamaan aikataulunsa ja päässeet laskemaan yhdessä, ja nyt myös minä liittyisin seuraan. Pääsisimme aloittamaan yhteisen matkan.
Jo ennen yhteistä matkaamme olimme huomanneet, että meitä kolmea yhdisti kokemus jonkin puuttumisesta vaikka olimmekin viime vuosina päässeet jatkuvasti nauttimaan hienoista kokemuksista ja täydellisistä olosuhteista.
Matkan aikana lopulta oivalsimme, mitä todella etsimme ja tarvitsemme tunteaksemme olomme kotoisaksi. Kotoisaksi kotimaidemme ulkopuolella. Jossain missä ympäröivä maisema ei millään tavalla vastannut lapsuudesta tuttua. Maassa, jonka kieli ei ollut oma äidinkieli.
Biisonimaailma
Vihreä ruoho oli jo korvannut lumen, kun Astrid luki uutisista otsikon, joka kiinnitti hänen huomionsa: ”Lehmä pakeni tilalta elääkseen biisonilauman kanssa.”
”Katsokaa, tuohan on kuin me!», hän tekstasi meille. “Haha, niinpä!!!”, vastasin. ”Pieni, kesy lehmä sopeutuu villiin biisonimaailmaan. Story of my life”, jatkoi Karen.
Olimme kaikki kolme paenneet viime vuosien aikana kaavamaista elämää ja suunnanneet vuorille laskemaan splitboardeilla ja toteuttamaan intohimoamme vapaalaskun parissa. Vaikka isoilla vuorilla olo oli jo pitkään tuntunut kotoisalta, oli vapaalaskukulttuurissa eli “biisonimaailmassa” navigointi ajoittain aiheuttanut meissä ulkopuolisuuden tunnetta.
Ulkopuolisen näkökulmasta biisonimaailmassa vaikutti olevan paljon kirjoittamattomia sääntöjä ja laumaan näytettiin hyväksyttävän vain vahvimmat. Tietämättömyyttä ja haavoittuvuutta siellä ei saisi näyttää – heikko ei varsinkaan saisi olla. Nämä häilyvät säännöt tuntuivat meille vaikeilta ymmärtää.
Pääsiäisen aikana jaetut kokemukset auttoivat meitä ymmärtämään, mitä olimme kaivanneet. Yhteinen, syvempi ymmärrys, tasapaino antamisen ja saamisen välillä, kunnioitus vuorilla liikkuessa – ei vain luontoa vaan myös toisiamme kohtaan. Tajusimme, että meidän ei tarvinnut enää sopeutua olemassa olevaan kulttuuriin; yhdessä voisimme luoda uuden; yhteisön ja tilan, jossa voisimme olla täysin omia itsejämme.
Tämä oivallus synnytti idean yhteisestä projektista; jos meillä kaikilla oli samanlaisia kokemuksia, ehkä me voisimme luoda jotain, joka resonoisi myös muiden kanssa. Ihmisille jotka etsivät yhteyden ja yhteisön tunnetta, ihan kuten mekin.
Kodin löytäminen yhteisöstä
Olemme jälleen yhdessä vuoristossa, vuosi siitä kun tapasimme edellisen kerran. Tällä kertaa tavoitteemme on kääntää visiomme dokumenttielokuvaksi, joka kertoo tarinan siitä, mitä koti tarkoittaa meille.
Kiristän reppuni hihnat ja siirryn lämpimästä mökistä raikkaaseen aamuilmaan. Pohdin samalla mielessäni ajatusta siitä, että kodille ei ole yhtä ainoaa määritelmää; jokainen muovaa sitä eri tavalla kokemustensa mukaan. Mutta siihen liittyy ehdottomasti enemmän kuin pelkkä fyysinen paikka. Jokainen tarvitsee tukevan ympäristön kukoistaakseen.
Jotkut löytävät kodin kotikylästään, jotkut toisesta kaupungista, mutta meille se oli monimutkaisempaa. Meidän oli mentävä pidemmälle löytääksemme kotiin.
“Lopulta uskon, että etsimäni koti oli itsessäni”, Karen totesi hiihtäessämme laakson pohjalla aamuauringon heijastaessa kultaisia sävyjä ympärillämme olevien valtavien vuorten seiniin.
”Tila, jossa luotin itseeni riittävästi, jotta minun ei tarvinnut yrittää mahtua mihinkään muottiin. Missä osasin uskoa siihen että riitän, että minussa on arvoa, ja että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen”, hän jatkoi.
Arvoamme mitataan usein ulkoisten tekijöiden mukaan: työ, saavutukset, taidot, mutta emme saisi antaa statuksen määrittää itseämme. Kyse on itsensä löytämisestä, hyväksymisestä ja kunnioittamisesta sekä itsensä että muiden ja ympäröivän luonnon kunnioittamisesta.
Vasta kun olemme hyväksyneet itsemme, voimme todella tulla hyviksi kumppaneiksi, yksilöiksi ja vahvaksi kollektiiviksi. Kuten sanonta kuuluu: “Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.”
”Jotta voisimme todella tulla vahvaksi kollektiiviksi, meidän on mielestäni toimittava yhdessä. Jotain tapahtuu, kun toimit, reagoit ja luot yhdessä ryhmänä”, Astrid lisää.
Kun liikutaan vuorilla samanhenkisten naisten ryhmänä, jaamme tietoa ja tuemme toisiamme, luomme syvempää ymmärrystä sekä vuorista että toisistamme. Jokainen meistä tuo pöytään jotain erilaista, olipa se sitten tietoa maastosta, teknistä osaamista tai tuoreita näkökulmia.
Vuorovaikutus
Roolien jatkuva vaihtaminen; johtaminen ja seuraaminen, puhuminen ja kuunteleminen, opettaminen ja oppiminen on sekä maadoittavaa että energisoivaa. Niinpä se ei ole lopputulos, vaan tekemisen prosessi, joka auttaa meitä löytämään yhteyden ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Yhdessä vuorilla viettämämme aika sai meidät tajuamaan, että tämä dynaaminen vuorovaikutus; antamisen ja saamisen tasapaino, oli jotain, mitä olimme etsineet jo kauan. Se mitä todella tarvitsimme, oli tila, jossa pystyimme olemaan täysin avoimia, tulla kuulluksi ja arvostetuksi, samalla kun saimme seurata intohimoamme vuorilla.
Kun vuorilla liikutaan ryhmänä, on tärkeää, että jokainen uskaltaa osallistua päätöksentekoon, tuoda esiin mielipiteensä ja tarvittaessa ottaa vastuuta johtamisesta. Jos ei koe oloaan turvalliseksi, saattaa ajautua vain seuraamaan muita, antautua muiden johdettaviksi ja jättäytymään itse taustalle.
Muistan, että tietyissä ryhmissä tiedän pidättäytyneeni. Pelkäsin, että sanoisin jotain väärin tai tekisin virheitä, joita ei hyväksyttäisi. Saatoin esimerkiksi jättää jonkun dropin droppaamatta, koska pelkäsin liikaa epäonnistumista. On todella toksinen tapa elää, jos pitää koko ajan pidättäytyä ja rajoittaa itseään.
Oppimista ja kehitystä varten tarvitaan osallistumista ja sisällyttämistä. Ilmaistaksesi mielipiteesi, sinun on tunnettava itsesi arvostetuksi ja kokea, että tulet kuulluksi. Sinun on tunnettava olosi turvalliseksi kokeillaksesi uutta taitoa. Oppimisen edellytys on se, että on okei olla väärässä, on okei epäonnistua.
”Aamu on ollut todella kylmä ja näyttää siltä, että itärinne ei todennäköisesti ole pehmentynyt tarpeeksi. Etelärinteellä lumi tulee saamaan enemmän aurinkoa ja on varmaan pehmeämpää. Pitäisikö meidän mennä mieluummin sinne?”, kysyin muilta kun aurinko nousi korkeammalle ja loi ensimmäisiä säteitään eteläseinälle.
“Kuulostaa järkevältä! Mitä jos menisimme jyrkänteelle ja pysähtyisimme tuon ison kiven alle uutta arviointia varten, siellä saa tarvittaessa vaihdettua jääraudat kenkiin?!”, Karen vastasi. Toisten vastavuoroinen tukeminen ja yhteisen tavoitteen eteen työskentely auttavat luomaan ympäristön, jossa on mahdollista kasvaa ja oppia.
Itsevarmuuden kehittyminen vie aikaa. Se on prosessi, joka etenee sekä onnistumisten että epäonnistumisten kautta. On tärkeää osallistua aktiivisesti ryhmässä sen sijaan, että jäisi passiiviseksi seuraajaksi.
“Lumi tuntuu edelleen todella kovalta, pitäisikö meidän odottaa vähintään tunti, jotta lumi pehmenisi enemmän”, rahisee Astridin ääni radiolla, kun hän potkii jäärautojaan lumeen ja jatkaa nousuaan kohti oman laskulinjansa alkua.
Yhteys
Kun levottomuus ja ulkopuolisuuden tunne valtaavat mielen, intohimomme seuraaminen voi palauttaa olon kotoisaksi. Vuorilla liikkuminen, ylös kiipeäminen ja alas laskeminen, auttavat meitä luottamaan kehoomme ja itseemme. Se tuo iloa, saa meidät tuntemaan elävämme ja auttaa meitä nauttimaan tästä hetkestä.
”Henna, dropping in 5 – 4, 3, 2, 1 – dropping in!”, huudan vuorostani radioon kun lähden alas.
Ennen laskun alkua vatsassa on aina kutkuttava tunne. Katsot vielä kerran laskulinjaasi, visualisoit käännökset, huomioit mahdolliset riskit ja painat mieleesi poistumistiet mikäli lumivyöry lähtisi liikkeelle.
Viimeinen syvä hengenveto ja huomaatkin jo liukuvasi alas rinnettä. Lumi on napakkaa, mutta kuitenkin kohtalaisen pehmeää laudan alla. Muutaman käännöksen jälkeen alat luottamaan lumeen, lautaan ja itseesi. Rentoudut, mutta pysyt keskittyneenä. Kehosi liikkuu, mielesi rauhoittuu. Nautit vapauden ja voiman tunteesta. Flow valtaa sinut.
”We did it!!”, huutaa Karen ja halaa minua laskun päätteeksi. ”Just tän takia rakastan vapaalaskua,” vastaan hengästyneenä.
Vuorilla liikkumisessa on aina omat riskinsä, joten on tärkeää, että jokainen suhtautuu asiaan huolella ja kunnioituksella. Ryhmänä liikkuessa jokaisen jäsenen on osallistuttava keskusteluun ja päätöksentekoon. Olosuhteita on tarkkailtava jatkuvasti ja joskus suunnitelmaa on vaihdettava. Jos vuoret sanovat ei, on vain käännyttävä takaisin.
Kun opimme ryhmänä koordinoimaan itseämme luonnon keskellä, saamme myös enemmän ymmärrystä sekä toisistamme että luonnonvoimista. Luonnon keskellä tunnemme itsemme pieniksi ja se herättää nöyryyttä. Samalla se kuitenkin inspiroi meitä arvostamaan ja suojelemaan villiä luontoa. Emme ole vuorilla vain yhden päivän tai yhden laskun vuoksi; olemme siellä nauttimassa niistä koko elämämme ajan.
Vuorten kautta kotiin
Jaamme laskujen välillä aina huomioita ja oivalluksia toistemme kanssa. Siten syvennämme ymmärrystämme ei vain vapaalaskusta, vaan myös siitä, keitä olemme ihmisinä. Nämä keskustelut eivät ole vain vinkkien vaihtamista tai menneiden seikkailujen muistelemista; ne ovat kuuntelemista ja kuulluksi tulemista.
Splitboardailun kautta olemme oppineet tuntemaan toisiamme enemmän kuin vain lumilautailijoina. Olemme kaikki ihmisiä, joilla on ainutlaatuisia näkökulmia ja kokemuksia. Näiden yhteisten kokemusten, jaettujen ponnistelujen ja saavutusten myötä olemme lopulta alkaneet tuntea itsemme kotoisaksi toistemme kanssa.
Lopulta koti on siellä, missä heräät eloon. Siellä, missä tunnet olosi turvalliseksi tutkia, johtaa ja tulla johdetuksi. Siellä, missä voit oppia ja opettaa. Koti on tila, jossa olet vapaa, mutta syvästi yhteydessä toisiin.
Koti ei ole vain paikka – se on tunne, kokemus ja yhteisö, jonka víet mukanasi minne ikinä menetkin. Matkamme kautta toivomme inspiroivamme muita ottamaan askel eteenpäin ja johtamaan omia elämiään. Luomaan tiloja, joissa he voivat tuntea olonsa kotoisaksi.
https://www.instagram.com/astridekorre
https://www.instagram.com/hennapalosaari
www.instagram.com/karenemiliae