Uudessa-Seelannissa on paljon lasketteluklubien ylläpitämiä hiihtokeskuksia, joiden sanastoon ei kuulu mukavuus siten kuin se Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa koetaan. Kiwien maailmassa on melkoinen missio hiihtää puuterilunta ja ylipäätään lähteä hiihtämään.
Kiwit ovat kovaa porukkaa, ja heidän täytyykin olla, varsinkin jos haluaa päästä kunnolla laskemaan. Meille pohjoisen pallonpuoliskon asukeille “ylösalaisin” olevassa maassa hiihtämisen jokainen osa-alue on seikkailu – rinteisiin pääseminen, epämääräisten hissien käyttäminen ja selviytyminen usein raaoista ja ailahtelevista sääolosuhteista.
Vaikka olisi hiihtänyt Itä-Euroopassa tai Keski-Aasiassa, ei todennäköisesti ole kokenut niin alkeellista infrastruktuuria ennen kuin on käynyt Uuden-Seelannin lasketteluklubeilla. Silti laskettelu voi olla hieno seikkailu ja upea luontokokemus, joka tekee kaikesta vaivasta sen arvoista. Kaksi sanaa, jotka eivät kuulu klubikenttien sanastoon, ovat “mukavuus” ja “käytännöllisyys”.
Haastavat olosuhteet eivät sovi kaikille
Päästäkseen moneen keskukseen täytyy ensin ajaa hiekkateitä, joilla neliveto, ketjut tai molemmat ovat lähes aina pakollisia. Näyttää siltä, että nämä tiet ovat suunnitelleet samat ihmiset, jotka suunnittelevat huvipuistojen vuoristoratoja, mutta Uuden-Seelannin teistä on jätetty pois turvallisuusominaisuudet. Rinteille päästäkseen on usein noustava jyrkänteiden yläpuolelle, eikä suojakaiteita juurikaan ole.
Monilla näistä alueista on hiihtohissit, jollaisia ei ole nähty puoleen vuosisataan muualla hiihtomaailmassa. Täällä keskukseen pääseminen vaatii lähes yhtä paljon energiaa kuin laskettelu. Esimerkiksi Temple Basinin kävijät joutuvat vaeltamaan tunnin verran parkkipaikan ja hiihtohissien välillä, joka kyllä käy aamulämmittelyssä.
Sen jälkeen heidän on roikuttava köysihissien varassa koko päivän. Hiihtämisen jälkeen kävijät yöpyvät usein edullisissa yhteismajoituskohteissa, joissa kaikki jakavat keittiötyöt ja muut askareet. Nämä kohteet eivät sovellu Gstaadin tai Deer Valleyn porukkaa varten tai muillekaan, keitä alkeellisuus haittaa.
Paikallinen sää on usein hiihtäjiä haittaava tekijä. Uudessa-Seelannissa on maailman oikullisimpiin kuuluvat sääolosuhteet, ja hiihtäjät joutuvat säännöllisesti alttiiksi rankkasateille ja myrskytuulille, jotka voivat tulla ja mennä hetkessä. Ei ole lainkaan epänormaalia, että 80 prosenttia koko maan hiihtoalueista on tiettynä päivänä kokonaan suljettu kovan tuulen tai kulkukelvottomien teiden vuoksi.
Kaikista näistä ongelmista huolimatta maorijumalat voivat joskus hymyillä alaspäin ja lahjoittaa paikallisille hiihtäjille ja lautailijoille eeppisen päivän. Juju on siinä, että onnistut mahdollisimman monena tällaisena päivänä pääsemään mäkeen, sinulla on hyvä kirja, jonka avulla voit viettää huonon sään päivät ja ennen kaikkea aikaa.
Hankalaa logistiikkaa ja hissien käyttöä
Ystäväni Tuomas Uotila ja minä suuntasimme automme kohti Olympus-vuorta ja ensimmäistä kohtaamistamme pelättyjen hissien ja vuoristoteiden kanssa. Joskus sanotaan, että “perille pääseminen on puolet hauskuudesta”, ja lasketteluklubien tapauksessa perille pääseminen on myös puolet seikkailusta. Kiwit sanovat ytimekkäästi: “Se on tehtävä!”
Meitä oli varoitettu, ettei perille pääse ilman nelivetoista ajoneuvoa, joten pysäköimme vuokra-Holdenimme (GM:n entinen tytäryhtiö) ennen vuoristotietä ja onnistuimme pääsemään paikallisen neliveto-Hondan kyytiin. Sekin osoittautui riittämättömäksi ylittämään 30 senttiä syviä mutakuoppia, jotka täyttivät alemman tien. Lopulta puskutraktori hinasi meidät pahimman kohdan läpi, ja saavuimme hisseille vain tunnin aikataulusta jäljessä.
Koskaan ei käynyt selväksi, oliko puskutraktoripalvelu Olympus-vuorella vakiokäytäntö vai sattuma. Kun ajoimme takaisin alas, huomasimme toisen hylätyn nelivetoauton, joka oli takertunut 45 asteen kulmassa tien sivuun. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita kuin me.
Saavuttuamme parkkipaikalle olimme oikeastaan vasta puoliksi valmiita. Meidän oli vielä päästävä huipulle. Tarvitsimme ensin erikoisvarusteita, alkaen “pähkinänsärkijästä”. Kyseessä on oikean keittiövälineen muotoinen laite, jolla murretaan saksanpähkinöitä ja muuta vastaavaa, mutta tämä hissiversio on paljon isompi, ja sitä käytetään kiinnittäytymiseen nopeasti eteneviin vaijereihin.
Erikoisuuksia
Paikalliset veteraanit kiinnittävät pähkinänsärkijänsä usein jäätikkövaljaisiin, jotta he eivät joutuisi rasittamaan alaselkäänsä hinauksen aikana. Valjaat eivät kuulu vakiovarusteisiini, joten jouduin tyytymään tavalliseen vyöhön, joita on vuokraamosta saatavilla.
Toinen välttämätön varuste on myytävät hansikassuojat. Ilman niitä voi päivän päätteeksi heittää hanskansa roskikseen. Vaijeri liikkuu niin nopeasti, että se kuluttaa reiän hanskoihin, jos suojia ei käytä, sillä välillä ote voi lipsahtaa “pähkinänsärkijästä”.
Hissin käyttö vaatii opettelua
Ystävällinen skipatrol näytti, miten minun pitäisi tarttua köydestä kiinni sisäkädellä ja kääntää keskiaikaiselta kidutusvälineeltä näyttävä pähkinänsärkijä nopeasti köyden yli ranteen heilautuksella, kun olin saanut tukevan otteen köydestä.
Prosessi on saatava nopeasti päätökseen ennen kuin köysi saavuttaa ensimmäisen vauhtipyörän, sillä muuten käsi saattaa jäädä pyörän ja vaijerin väliin. Kun köysi kulkee pyörien yli tai läpi, naksahtava ääni osoittaa, että kaikki on mennyt hyvin, kun taas squish-squash-ääntä on vältettävä.
Valitettavasti pikakääntö ei aina toimi sujuvasti
Skipatrolin henkilökunta osoitti suurta kärsivällisyyttä ja antoi minulle toistuvasti ohjeita, kun käytin pähkinänsärkijää useita kertoja väärin, ennen kuin sain lopulta suoritettua ensimmäisen onnistuneen nousuni.
Opettajamme unohti mainita lonkkien notkeuden välttämättömyydestä vauhtipyörien ohituksessa, sillä ne syövät Gore-Texiä, ja Tuomas saapui huipulle kymmenen sentin mittainen viilto hiihtohousuissaan.
Ihmettelimme paikallisia naisia ja lapsia, jotka suorittivat koko toimenpiteen täydellisesti silmää räpäyttämättä. Ainoa lohtumme oli se, että koettelemus oli lumilautailijoille vielä piinallisempi.
Tie perille ja pähkinänsärkijä osoittautuivat päivän jännittävimmiksi kokemuksiksi. Keskuksessa alkoi satamaan vettä, mikä poisti kaikki ajatukset rinteiden ulkopuolisesta seikkailusta. Jyrkät ja dramaattisen näköiset rinteet kutkuttivat mielikuvitustamme, mutta pystyimme vain haaveilemaan laskuista siellä, sillä keli oli aivan liian vaarallinen takamaastoihin.
Uskomattomia virityksiä
Lasketteluklubeilla ymmärretään Uuden-Seelannin hiihtämisen historialliset juuret ja myös sen asukkaiden luontainen sitkeys. Seuraava pysähdyspaikkamme, Broken River, jossa klubilaiset olivat itse rakentaneet tien puskutraktorilla, oli toinen esimerkki tästä.
Täällä koettelemuksemme alkoi lumiketjujen asentamisella moottoritien ja hiekkatien yhtymäkohdassa. 15 minuutin ajomatka tiheän vuoristopyökkimetsän läpi toi meidät parkkipaikalle, josta heitimme suksemme ja reppumme “tavarahissiin”, joka vei ne majapaikkaan samalla kun patikoimme itse sinne 20 minuuttia.
Mutta majapaikka oli vain välietappi. Täällä varusteet otetaan uudelleen kantoon, ostetaan hissilippu ja kävellään 10 minuuttia eteenpäin Rugby-hissille, joka on saanut nimensä siitä, että sen ensimmäinen moottori oli otettu 1920-luvun Rugby-autosta.
Laskemaan
Hissi oli jälleen yhtä hankala kuin Olympoksellakin, mutta vielä enemmän vasemmalle viettävä. Tarvitsin kymmenkunta yritystä, ennen kuin viimein pääsin huipulle. Lasku alas ei ole juuri paljon helpompaa, sillä rinteet ovat “hiihtäjän hoitamat”, koska sinne ei ole mahdollista saada lumikissaa, joka hoitaisi rinteet nykyaikaisesti. Tämä tarkoittaa, että jopa aloittelijan rinteessä on epätasaista maastoa.
Vapaalaskijalle ajettujen rinteiden puuttuminen on tietysti siunaus, sillä se jättää tavallista enemmän maastoa vapaaseen laskemiseen, mutta kun moni käytti samoja linjoja, oli lopputulos melkoinen pukkelikko.
Broken Riverin päälaakson molemmin puolin on lyhyitä, jyrkkiä rinteitä, jotka laskevat alas sivulaaksoihin. Hiihtelimme sekä Avalanche- että Allan’s Basin -alueilla muutaman kerran, ja lopulta päätimme päivän laskemalla loppuun aina parkkipaikalle asti, sillä lunta oli riittävästi. Olimme päässeet täällä jo hieman nauttimaankin laskemisesta selviytymisen ohella.
Kohti seuraavaa kohdetta
Seuraavaksi meidät haastoi Craigieburn, maailman vaikein hiihtoalue, enkä nyt puhu laskuista vaan hisseistä. Craigieburn ei anna armoa heikoille eikä lepoa väsyneille. Huipulle pääsemiseksi tarvitaan kolme peräkkäistä pähkinänsärkijähissiä ja sen jälkeen voi valita yhden, kahden ja jopa kolmen rinteen välillä.
Rinnekartta määrittelee nämä kolme seuraavasti: «expert”, “hankala” ja “itsemurha” Esimerkiksi expert-tason rinteet ovat 30 asteen rinteitä, eikä niitä ole paljon. Aamun säätiedotteessa luvattiin 15 senttiä puuteria, mutta suurin osa puuterista oli kuitenkin tiellä, jossa jopa nelivetoiset autot tarvitsivat ketjuja. Liftasimme paikallisen kyydissä, ja hänen ketjunsa irtosivat kolme kertaa jyrkimmissä kohdissa.
Kun saavuimme hisseille, pehmeä lumi oli kadonnut. Rinteitä peitti “NZ-puuteri” – rikkoutuva tuulilaatta etelärinteillä ja raskas, märkä lumi itärinteillä. Tuuli huipulla oli niin voimakas, että se olisi voinut puhaltaa kaikki alle satakiloiset pois harjanteelta. Kuulemma aivan tavallinen hiihtopäivä Uudessa-Seelannissa.
Tuomas, entinen junioritason kisalaskijahuippu, siirtyi kisamoodiin ja laski aggressiivisesti alaspäin niin hyvin kuin taisi. Sillä välin minä kokeilin pistetyyliä, vanhan koulukunnan lyhyitä käännöksiä, uuden koulukunnan ison vuoren käännöksiä ja useita tekniikkasekoituksia, mutta kaikki turhaan. En saanut laskua kulkemaan millään. Maisemat olivat kyllä upeita, joten ihan turhaa täällä ei kitkuteltu.
Lounaan jälkeen energiaa riitti vielä yhteen kamppailuun pähkinänsärkijöiden kanssa ja viimeiseen laskemiseen Hamiltonilla. Olin valmis kiropraktikon vastaanotolle ja tunniksi porealtaaseen. Yleensä pidän hiihtämistä hauskana. Tämä päivä muistutti enemmänkin koko päivän kestänyttä kuntosaliharjoittelua.
Uuden-Seelannin Eteläsaaren muut keskukset ja laskumahdollisuudet
Vuoristoisella Eteläsaarella on lukuisia lasketteluklubien yläpitämiä keskuksia kuten Temple Basin, Mt. Cheeseman, Round Hill ja Fox Peak, mutta olin valmis hengähdystauolle pähkinänsärkijöistä.
Tarjolla oli toinen hiihtoalue, jossa oli melko ainutlaatuinen kuljetuskeino ylöspäin menemiseen. Tasman Glacierilla laskijat lennätetään ylös nimittäin pienillä “hiihtokoneilla”. Kun Hans Gmoser keksi helikopterihiihdon käsitteen 1960-luvun puolivälissä, hän oli itse asiassa muutamaa vuotta uusiseelantilaisia jäljessä hiihtomaastoon lentäen pääsyn suhteen.
Syyskuussa 1955 tehtiin ensimmäinen tällainen nousu, ja pian sen jälkeen hiihtäjiä alettiin pudottaa jäätikölle säännöllisesti pienkoneilla. Viisi vuosikymmentä myöhemmin asiat ovat muuttuneet jonkin verran, mutta lentokoneet tarjoavat edelleen hiihtäjille mahdollisuuden hiihtää maailman upeimpien maisemien keskellä.
Katsoin 1960-luvun alussa hiihtofilmin, jossa Stein Eriksson laski Tasmanin jäätikön serakkien ja railojen välissä ja päätin, että tässä paikassa minun on käytävä jonain päivänä. Kesti kauan, mutta lopulta pääsin paikalle.
Mahtavaa puuteria upeissa puitteissa
Uuden-Seelannin vierailumme huipentumana Tuomas ja minä liityimme Alpine Heliguidesin Trevor Streatin seuraan täydellisenä, pilvettömänä päivänä keskellä talven ihmemaailmaa. Tasman ei ollut juurikaan muuttunut alkuvuosistaan, mutta hiihtomaailma oli muuttunut.
Helikopterit ovat jo vuosikymmeniä pudottaneet laskijoita paljon vaikeammille rinteille kuin mihin laskettelukone pystyy. Lisäksi 1990-luvun alusta lähtien “extremehiihto” on nostanut vuosittain rajoja, kun yhä jyrkempiin maastoihin on päästy lentäen Alaskassa, Himalajalla ja muissa vuoristoissa ympäri maailmaa.
Tasmanin melko tasainen hiihto, oli nyt aivan liian kesyä houkutellakseen nykypäivän adrenaliinihulluja. Sen sijaan se palvelee aivan erilaista asiakaskuntaa. Tämä on paikka, jossa myös keskitason hiihtäjät voivat hiihtää tuoretta lunta ja nauttia ainutlaatuisesta luontokokemuksesta.
Sen sijaan, että olisimme jakaneet rinteet kokeneiden hiihtäjien kanssa, saimme tällä retkellä seuraksemme joukon japanilaisia, jotka kiersivät ja aurasivat lumella tiensä jäätikön yli. Sen jälkeen, kun olin koetellut selviytymistaitojani Craigieburnin kaltaisissa paikoissa, nämä pehmeät rinteet sopivat minulle hyvin.
Verrattuna pähkinänsärkijähisseihin pieni Cessna 185 oli kuin limusiini. Eikä lumi ollut tuulen pakkaamaa, auringon polttamaa tai märkää sementtiä. Täällä, Tasmanilla, laskimme aidossa puuterissa jättimäisten serakkien kohotessa lännessä Uuden-Seelannin korkeimmalla, 3724-metrisellä Mount Cookilla. Ja mikä parasta, paikalla ei näkynyt yhtään pähkinänsärkijää.
Sanastoa
Kiwi: Uuden-Seelannin alkuperäinen lintu tai henkilö Uudesta-Seelannista. Lintu on täysin kykenemätön lentämään, ja siksi se on lajina kamppaillut selviytymisestä. Ihmiset sen sijaan ovat uskomattoman sitkeitä. Tässä kertomuksessa sana ”Kiwi” viittaa useimmiten uusiseelantilaisiin.
Club field: Ei-kaupallinen hiihtoalue, jonka infrastruktuuri on alkeellinen, ja joka on rakennettu sekä ylläpidetty paikallisten hiihtoklubien jäsenten toimesta.
Powder snow: Tuulen tiivistämä, tuulen kovettama tai sen pakkaama lumi. Amerikkalaiset ja eurooppalaiset määrittelevät sanan “powder” kevyeksi, kuohkeaksi ja tuoreeksi lumeksi. Useimmat kiwit eivät ole koskaan nähneet tällaista lunta.
Missio: Hyvin vaikea tehtävä, joka yleensä sisältää vaaraa ja vaatii suurta ponnistusta.
Teksti ja kuvat: Jimmy Petterson Käännös: Antti Zetterberg
